Marraskuu on sielun autiomaa

Vilppu HuomoVilppu Huomo24.11.2019 Lukuaika: 1 min

Marraskuussa päivät ovat Helsingissä harmaita. Iltaisin pimeys laskeutuu yhä aikaisemmin ja sateisina päivinä vähäkin valo tuntuu imeytyvän sumuun. Luonto käpertyy. Pimeässä on hyvä juosta.

Yhtä aikaa päivien lyhentyessä olen huomannut, miten olen juoksulenkeillä nauttinut tummenevasta metsästä ja pimeistä kaduista. Pimeä riisuu pois tarpeen jatkuvasti havainnoida ympäristöä. Katuvalot näyttävät tien sekä harvat vastaantulijat, ikään kuin muuta ei olisikaan.

Pimeiden iltojen keskellä myös mieli tuntuu hiljenevän. Pimeän keskellä juostessa on enemmän tilaa vain olla. Talvehtimaan asettuvassa luonnossa ei ole paljoa ihasteltavaa, eikä sitä vähääkään näe. Toisia ihmisiä ei ole juuri liikkeellä. Tyhjyys, sade ja hämärä hallitsevat. Marraskuu on sielun autiomaa.

Ajoittain sielu tarvitsee autiomaansa. Ärsykkeiden ja virikkeiden puute antaa tilaa levätä sekä tutkailla itseä. Kun ei ole mitään, ei tarvitse olla mitään. 

Kristinuskossa on pitkä perinne autiomaahan vetäytymiselle. Ajanlaskun ensimmäisillä vuosisadoilla yksinäisyyteen kaivanneet ihmiset vetäytyivät autiomaahan. Ajan kuluessa tämä johti luostarilaitoksen syntyyn, joka sai vielä erilaisia muotoja riippuen sääntökunnasta. Nykyajassa hiljaisuuden retriitit jatkavat perinnettä, joka lähti liikkeelle noista ensimmäisistä autiomaahan vetäytyneistä ihmisistä.

Marraskuun rauhassa ja pimeydessä on jotain samaa kuin hiljaisuuteen vetäytymisessä.