Tapasin vähän aikaa sitten erään ystäväni. Hän tekee kuolemaa. Tai niinhän me kaikki, mutta hän tekee sitä jotenkin aktiivisemmin, kuin useimmat muut. Hän tietää kuolevansa pian. Minä päivänä tahansa, eikä se ole pelkkä sanonta, jolla uskovaiset kannustavat ihmisiä parannukseen.
Ystäväni kertoi jotain niistä hautajaisjärjestelyistä, joita hän oli tehnyt, ja toiveista, joita hän oli läheisilleen kertonut. Millainen arkku, millaiset jäähyväiset ja niin edelleen. Mainitsin keskustelustamme myöhemmin eräälle toiselle, joka kauhistui: ”Miten hän voi sillä tavalla kepeästi puhua omista hautajaisistaan!”
Ei se minusta ollut ollenkaan kepeää. Ihan vakavissaan siinä puhuttiin. Ja entäs sitten, jos olisikin ollut kepeää? Keneltä se olisi ollut pois?
Minusta on hyvä, että ihmiset suunnittelevat omia hautajaisiaan. Tekisi hyvää ihan meille jokaiselle. Ja ennen kaikkea niille, jotka jäävät selvittelemään sotkun sitten, kun me itse olemme heittäneet lusikan nurkkaan. Kun on selkeät ohjeet ja toiveet, niin niitä on sitten helppo noudattaa -tai olla noudattamatta, ihan sama. Epätietoisuus on vaikeinta, tässäkin asiassa.
Minäkin olen suunnitellut omia hautajaisiani. Joskus olen kirjoittanut kirjalliset ohjeetkin, mutta nyt on kyllä tunnustettava, että en tiedä itsekään, mihin olen ne laittanut. Pitänee kirjoittaa uudet. Vaan ehkäpä perikuntani lukee sitten tästä blogista, että mitä se käppänä mahtoi ajatella kaikesta tästä?
