Itken -siis elän

JarkkoJarkko Siekkinen8.9.2019 Lukuaika: 1 min

Hautajaiset ovat niitä harvoja tilanteita, joissa suomalaiset itkevät avoimesti. Itkun laukaisee tavallisesti suru.

Surua tunnetaan varmasti muulloinkin, muissa tilanteissa. Ainakin kuolemaan ja menetykseen liittyen on varmaa, että tunne ei rajoitu hautajaispäivään. Silti monet ihmiset tuntuvat ajattelevan, että viimeistään hautajaisten jälkeen on ryhdistäydyttävä ja jatkettava elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mentävä töihin ja harrastuksiin, näytettävä reipasta naamaa ja naurettava rempseästi kavereiden vitseille.

Miksi ihmeessä? Miksi me emme saisi näyttää surun tunnettamme silloin, kun se haluaa nousta pintaan?

Suurin pelkomme asiassa liittyy varmaankin vaivaantumiseen. Emme tiedä, kuinka surevaan ihmiseen pitäisi suhtautua. Emme keksi lohduttavia sanoja, emme osaa asettua hänen rinnalleen. Ja kun ne työtkin pitäisi tehdä.

Ratkaisu voisi löytyä siitä, että ymmärtäisimme surun olevan luonnollinen ja väistämätön osa elämää, siinä missä ilo, väsymys, nälkä, ärtymys ja onnikin. Se koskettaa meitä jokaista vuorollaan. Toivottavasti.

Sanon toivottavasti, sillä mielestäni suru (puhun nyt siitä surusta, joka liittyy ihmisen kuolemaan) on kaunis ja ihana tunne. Eihän se siltä tunnu noin äkkiseltään ajateltuna, mutta entäs jos sitä surua ei olisi?

Millaista ihmistä me emme sure?

Sellaista, joka ei eläessään ole merkinnyt meille mitään.

Suru on siis väistämätön seuraus siitä, että elämässämme on rakkautta. Jos toista ei olisi, ei olisi toistakaan. Siksi sanon, että toivottavasti meistä jokainen suree joskus. Se kertoo siitä, että elämämme ei ole ollut kokonaan onneton.

Kannetaan sitä suruamme ylpeinä ja kiitollisina. Ja annetaan kyynelten tulla silloin kun ne ovat tullakseen. Ne kertovat siitä, että olemme elossa.


blogit.evl.fi on Kirkon viestinnän tuottama blogialusta. Kirjoituksista vastaavat niiden kirjoittajat, eivätkä ne välttämättä edusta kirkon virallista kantaa.