Kuinka surra sellaista mitä ei ole tuntenut?

Vilppu HuomoVilppu Huomo21.11.2020 Lukuaika: 1 min

 

Miten ihmiset voisivat yhdessä surra sukupuuttoon kuolleita eläinlajeja?

Biodiversiteetin tuhoutumisesta puhutaan uutisissa tilastojen ja tuhansien uhanalaisien lajien valossa. Tilastot piilottavat usein näkyvistä ilmeisen: jokaisen lajin ja jokaisen eläimen kuolema merkitsee ainutlaatuisen elämän tuhoutumista.

Monet lajeista ovat sellaisia, joita ei juuri edes tunneta. Ne ovat eläneet viidakoissa tai merten syvyyksissä, joiden lajikirjosta tunnetaan vasta pieni osa.

Kun luen lajeja uhkaavasta sukupuutosta, päällimmäinen tunne itselläni on suru. Maapallolta on ihmisen toiminnan seurauksena häviämässä jotain ainutkertaista. Surua ei vähennä se, että en ole tuntenut tai nähnyt eläimiä koskaan. Mutta en ole voinut olla pohtimatta sitä, miten voi surra jotain sellaista, mitä ei ole koskaan tuntenut?

Niin tärkeää kun on ylläpitää toivoa ilmastokriisin edessä, ajattelen, että on myös tärkeää tunnustaa ja nähdä ne vaikutukset mitä ihmisellä on luontoon jo ollut. Vaikutuksia katsoessa suru ja häpeä ovat ovat omassa mielessäni soveliaita tunteita. (Kuunteluvinkki: Juuso Pekkisen podcastissa on hyvä jakso syyllisyydestä ja häpeästä ilmastotunteina.)

Uskon, että en ole ainoa, joka tuntee surua seuratessaan lajien kuolemista. Mutta mietin, missä ovat yhteiset tavat surra tai osoittaa surua?

Monessa seurakunnassa on tullut tavaksi viettää luomakunnan sunnuntaita alkusyksyllä. Entä jos silloin luonnon ihmettelyn lisäksi myös muistettaisiin sitä luontoa, joka on tuhoutunut? Tai entä jos pyhäinpäivänä sytytettäisiin kynttilä myös kuluneen vuoden aikana kuolleille eläinlajeille?


blogit.evl.fi on Kirkon viestinnän tuottama blogialusta. Kirjoituksista vastaavat niiden kirjoittajat, eivätkä ne välttämättä edusta kirkon virallista kantaa.