Jumala ja loppiainen Capitolilla

Stiven NaatusStiven Naatus12.1.2021 Lukuaika: 4 min
Kuva: Kyle Mills

Loppiaisen tapahtumat Washington DC:n Capitol-kukkulalla nostivat keskusteluun yhteiskunnalliset jännitteet meillä ja maailmalla. Ihmismassojen tunkeutuminen kongressitaloon kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun jännitteet ryhmien välillä kasvavat liian isoiksi. Se kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun erot ihmisten ajatusmaailmoissa, mediatodellisuuksissa ja elämänpiireissä erkaantuvat toisistaan niin paljon, että toiset aletaan nähdä vihollisina, ei vain eri mieltä olevina. Kertoo se kyllä siitäkin, että ihmiselle on luontaista jakaa todellisuutta erilaisiin laatikoihin ja pysytellä mieluiten omissa bokseissaan. Ja siitä, että hahmotamme maailmaa jakamalla sitä erilaisiin porukoihin, meihin ja muihin.

Loppiaisena Capitolin mielenosoittajia tervehti ilmaan kohotetulla nyrkillä myös republikaanisenaattori Josh Hawley. Hän oli se senaattori, jonka aloitteesta kongressin ja senaatin yhteiskokous muuttui muodollisuudesta väittelyksi ja äänestykseksi vaalitulosten pätevyydestä. Hawleyn ajattelun tausta on ideologiassa, jota voisi kutsua nationalistiseksi kristinuskoksi. Hänen mielestään yhteiskunnallinen kehitys on moniarvoisuuden myötä mennyt pieleen ja myös valtion ohjenuoraksi tulisi ottaa kristillinen maailmankatsomus ja arvot.

Ei siis ihme, että uskonnon ja uskonnollisuuden ajatellaan olevan juuri niitä asioita, jotka jakavat ihmisiä ja asioita: meihin ja muihin, pyhiin ja pahoihin, hengellisiin ja maallisiin. Mutta mitä enemmän katson kristillisen uskon sanomaa ja sen historiaa, sitä enemmän minusta näyttää, että asia on juuri päinvastoin. Raamatun tekstit avaavat näkymän jatkuvasti laajenevasta kehästä: Pakkosiirtolaisuuden aikana Israelista väkisin viedyt alkavat ajatella, ettei Jumala asu vain Jerusalemin temppelissä, vaan kulkee mukana kansan sydämissä. Uuden testamentin aikaan Jeesus nostaa näkyvästi esille luvattuun kansaan kuulumattomia ja Paavali kiertää tekemässä uskosta kansojen rajat ylittävää, sellaista, jota eivät enää sido juutalaisen lain määräykset. Kahden viimeisen vuosituhannen aikana kristinusko on levittäytynyt ympäri pallon ja sopeutunut hyvin erilaisiin konteksteihin ja kulttuureihin. Nyt joudumme pohtimaan, mitä kristillinen uskon näkökulmasta tulkitaan tilannetta, jossa ihmisiä koskevat uhat ovat yhä enemmän globaaleja, kuten ilmastonmuutos ja pandemia.

Tietysti myös uskontojen piirissä jaetaan edelleen ihmisiä vuohiin ja lampaisiin ja lokeroidaan ajattelua voimakkaasti. Eikä uskontoja pidä edes yrittää niputtaa voimalla yhdeksi ja samaksi asiaksi, niillä on erilaiset lähtökohdat, traditiot ja ajattelutavat. Mutta jos ajattelen oman uskontoni, kristinuskon kertomusta ja sanomaa vaikkapa äskeiseltä joululta, jossa enkelit laulavat Jumalalle kunniaa taivaassa ja maassa rauhaa ihmisille, en voi välttyä ajattelemasta, että sen ydin on rakkaudessa ja yhteydessä, kokonaisena olemisessa.

Tarkoitan tätä: Meissä ihmisissä luontaisesti oleva taipumus luokitella, erotella, jakaa ja kääntyä sisäänpäin itseen tai omaan ryhmään aiheuttaa ristiriitoja, niin ihmisen sisällä kuin ihmisten välilläkin. Näin tapahtuu erityisesti silloin, kun pelko ja epäluottamus saavat otetta. Kristinuskon sanoman ytimessä on sovinto niin Jumalan kuin ihmisten välillä. Sen näkeminen, että tämä maailma on yksi jakamaton Jumalan maailma, joka on meidän yhteinen kotimme. Sen näkeminen, ettei toinen ole vieras ja muukalainen vaan samanlainen jumalanluoma kuin minäkin. Kristityt puhuvat Kristuksen, Jumalan näkemisestä toisessa ihmisessä. Kristuksen seuraajina ja esimerkkinsä mukaisesti tehtävämme ihmisinä ole sulkeutua vaan avautua toisillemme. Ja sen aavistaminen, että elämässä täällä on kysymys paljon enemmästä, syvemmästä, kuin miltä päältä katsoen äkkiseltään näyttää.

Yhden ihmisen sisin on kokonaisen maailman kuva. Sisällämme elää niin toivo kuin epätoivokin, niin halumme avautua ja hakea yhteyttä kuin pelkomme ja epäluulommekin. Ja siellä, missä sisällämme asuvat suurimmat pelkomme, oma haurautemme ja haavoittuvaisuutemme, seillä asuvat myös suurimmat unelmamme ja vahvimmat voimamme. Mikä saa nämä unelmamme elämään ja voimamme astumaan esiin? Rakkaus. Jumala on suuri ja käsityskykymme ylittävä, salaisuus ja mysteeri, mutta Hän lähestyy meitä rakkaudessa, joka on hyvin konkreettista ja todellista. Rakkaus purkaa sisäiset muurimme, rakkaus avaa yhteyden ihmisten välillä ja rakkaus antaa voimaa toimia.

Ihmisen elämässä on ytimessä kokonaisena olo, niin sisäisesti, kuin suhteessa toisiin ihmisiin, toisiin yhteisöihin ja koko maailmaan. Siksi ei minusta ole mielekästä puhua esimerkiksi hengellisestä ja yhteiskunnallisesta tai sosiaalisesta todellisuudesta erillisinä todellisuuksina tai asioina, jotka pitäisi tiukasti erottaa toisistaan. Siksi on tärkeää puhua siitä, mitä kutsumme hengellisyydeksi myös yhteiskunnallisessa ja sosiaalisessa kontekstissa, ja päinvastoin. On puhuttava niin Jumalasta kuin Capitol Hillin tapahtumista. Hengellisyyden ydin, Jumalan rakkaus ihmistä ja maailmaa kohtaan puhkaisee kuplamme ja avaa meitä kohtaamaan itsemme, toisemme, tämän maailman todellisuuden, ja Jumalan itsensä.


blogit.evl.fi on Kirkon viestinnän tuottama blogialusta. Kirjoituksista vastaavat niiden kirjoittajat, eivätkä ne välttämättä edusta kirkon virallista kantaa.