Teltassa on kuuma. Jos oven avaa, niin hyttyset hyökkäävät sisään. Matalasta verensokerista aiheutunut nälkäkiukku kyllä korjaantuu muurinpohjaletuilla ja jäätelöllä – mutta vain hetkeksi, ja yltyy sitten kahta kauheammaksi. Huolella valitun kesämekon helmat ovat mudassa ja muussa sotkussa, puhumattakaan varpaista sandaaleissa. Sääennustuksesta huolimatta kohdalle osui sadekuuro. Nukahtanut lapsi pudota mätkähtää penkiltä, ja toinen löytyy eri hiekkalaatikolta kuin mihin hänet jätettiin.

On ihanaa kerran vuodessa tavata kummilapsia, opiskelukavereita, vanhoja ystäviä, entisiä työkavereita ja muita tuttuja. Juhlakentän läpi käveleminen kestää tunnin, kun vastaan tulleita tuttuja on pysähdyttävä tervehtimään, vaikka käsipuolessa roikkuvalla lapsella on jo kamala vessahätä. Onneksi vessajonossa näkee lisää tuttuja. Mutta olipa taas ihanat juhlat! Ja kun vuodenkierto etenee kohti syksyä ja talvea, niin pienet käytännön hankaluudet ovat unohtuneet. Valokuvissakin näkyvät vain ne hetket, kun koko perhe tai ystäväjoukko on saatu pysähtymään samaan paikkaan hymyssä suin. Ensi vuonna uudelleen!

Tänä ja viime vuonna juhlakokemus oli erilainen. Vain minä ja kuulokkeet, tutut lenkkipolut, koira kaverina. Korvissa sentään kuuluivat tutut äänet ja äänenpainot.

Oman joukon kesken

Tutuille juhlille, tuttuun joukkoon on helppo mennä. Ihailen niitä ihmisiä, jotka sujuvasti vierailevat myös itselleen vieraampien liikkeiden kesäjuhlilla. Ehkä hekin bongaavat tuttuja kahvi- ja vessajonoissa, tai tutustuvat uusiin ihmisiin. Enemmän kesäjuhlat taitavat kuitenkin vahvistaa jo liikkeeseen sitoutuneiden keskinäistä yhteyttä. Hieman vieraammille juhlille osallistumista hillitsee sekin, että monet kesäjuhlat vietetään samana viikonloppuna.

Kuluva ja viime vuosi ovat hieman rikkoneet totuttua kaavaa, jossa kukin herätysliikkeeseen enemmän tai vähemmän sitoutunut kristitty matkustaa niille omille juhlilleen, omiensa pariin. Kun juhlat vietetään virtuaalisina, on juhlilta toisille surffaaminen helpompaa.

Kuin riparin viimeinen ilta

Tein Kirkkomme Lähetys -lehteen juttusarjan, jossa yhdeksän yhteensä neljään eri kesätapahtumaan osallistunut henkilö kirjoitti omasta juhlakokemuksestaan. Huutelin kirjoittajia somessa, sekä parissa kirkollisessa Facebook-ryhmässä että omalla seinälläni. Näille eri-ikäisille kirjoittajille oman herätysliikkeen kesäjuhlaan osallistuminen oli yhteyttä ja uskoa vahvistava kokemus. He osallistuivat eri juhlille ja eri rooleissa, mutta kokemuksissa oli hämmästyttävän paljon yhteneväisyyttä. Pian juhlien jälkeen kirjoitetuissa terveisissä oli jotain samaa kuin riparin viimeisen illan tunnelmissa: täältä omien keskeltä, vahvistettuna ja ravittuna, lähdetään kohti maailmaa.

Vahvistuuko sisäinen yhteys toisia kohtaan hyökkäämällä?

Samaan aikaan toisaalla kirkollisessa mediassa ja sosiaalisessa mediassa aivan samat puheet ja teemat on koettu myös toisin, ulossulkevana ja rajaa vetävänä, kovana ja jopa armottomana. Sanan säilä on heilunut myös kohti toisia herätysliikkeitä ja kirkkoa laajemmin, erityisesti ns. liberaalia siipeä kohtaan. Osa puheenvuoroista minullakin on vielä kuuntelematta, sillä toisen käden tiedon perusteella pelkään löytäväni myös itseni sieltä ulossuljettujen joukosta. Jään miettimään, rakentuuko oman joukon ykseys ja ravituksi tuleminen sen varaan, että joku toinen suljetaan pois.

Ja mitä kertookaan se, että ehkä suurimmasta kirkon työntekijöiden ja toimijoiden Facebook-ryhmästä ei löytynyt ketään, joka olisi ollut halukas kirjoittamaan kokemuksiaan juhlista kaikkein suurimmasta, eli vanhoillislestadiolaisten Suviseuroista.

Ne vähän erilaiset juhlat

Ehkä hieman yllättäen kirjoituspyyntööni tarttui myös ystäviä, jotka olivat matkalla heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna Seinäjoelle Pride-tapahtumaan. Hävettää tunnustaa, etten ollut ajatellut sitä missionaarisena tapahtumana, jossa kirkko kurottaa ulospäin.

Kirkon osallistuminen Pride-tapahtumaan eri tavoin, jos mikä, on kirvoittanut paljon keskustelua. Ajattelit siitä sitten mitä tahansa, niin luepa ajatuksella, miten kuvataiteilija Liisa Seppänen kuvasi omaa kokemustaan siellä: ”En ole viime vuosina ollut ahkera osallistumaan kirkon tapahtumiin, mutta tästä tuli myös kipinä lähteä katsomaan, millaista ohjelmaa kirkko tarjoaa vaikkapa näin kauniina kesäpäivinä”.

Ovatko perinteiset hengelliset kesäjuhlat sellaisia paikkoja, että sattumalta paikalle eksynyt vieras kokee olevansa tervetullut ja tulee uudestaankin? Entä voiko oman hengellisen joukon yhteyttä ravitseva viesti olla sellainen, ettei se ulkopuolisen kuulijan silmissä käännytä vielä kauemmaksi vaan kutsuu luokse?

Heitän haasteen: jos ymmärsin jonkun kesäjuhlan viestin aivan väärin, niin kutsu minut – ja kaltaiseni – mukaan ensi kesänä! Jos Luoja suo, yritän vierailla ainakin yksillä vähän vieraammilla juhlilla ensi kesänä.

Juttusarja kesäjuhlista on luettavissa täältä:

Evankeliumijuhlat: https://www.lehteri.fi/kirkkommelahetys/evankeliumijuhlat-muistuttivat-siita-etta-kaikki-on-hyvin/

Kansanlähetyspäivät: https://www.lehteri.fi/kirkkommelahetys/evankeliumia-kaikille-kansanlahetyspaivilla/

Herättäjäjuhlat: https://www.lehteri.fi/kirkkommelahetys/herattajajuhlille-kokoonnuttiin-jumalan-siipien-suojaan/

Liisa Seppälän taidenäyttely Seinäjoki Pride -tapahtuman yhteydessä: https://www.lehteri.fi/kirkkommelahetys/kymmenen-kaskya-kirkolle-on-kuvataiteilija-liisa-seppalan-ensimmainen-nayttely/