Ensi kesänä tulee kuluneeksi 15 vuotta, kun talletin riparimuistoni tyhjään kenkälaatikkoon. Kenkälaatikon pohjalle kertyi riparipassi täynnä merkintöjä, rukoushelmet, riparikaverien kirjoittamia terveisiä ja konfirmaatiopäivän onnittelukortteja. Harvoin tulen tuota laatikkoa esille kaivaneeksi ja ajan kuluessa monet muistot omasta riparista ovat kovasti haalistuneet. Monet muistoista tuntuvat nyt kovin arkisilta. Mieleen on piirtynyt pitkä bussimatka vaellusriparille Lappiin ja leirille mukaan lähtenyt ystävä. Ensimmäisellä vaelluksella rankkasateessa repun sivutaskussa kastunut kännykkä ja sen myötä murrosikäisen kauhistukseksi ilman puhelinta kulunut leiriviikko. Neljän tytön huoneen vallannut tavaroiden iloinen sekamelska, kerrossängyn yläpedissä nukutut yöt ja aamuisin herättämään tulleet isoset. Kalakeiton tuoksu ruokasalissa ja leirillä järjestetyt olympialaiset. Uudet, keltaiset kumpparit ja äidiltä lainattu tuulipuku, joka kahisi kävellessä. Rippikoulun opillisesta annista muistikuvat ovat kaikkein hatarimmat. Monet ulkoläksyt olivat ennestään tuttuja ja loppukoetta muistan jännittäneeni. Sen sijaan oppitunneista ei ole jäänyt mitään muistikuvaa.
Vaikka muistoni omasta riparistani ovat kovin arkisia, pohdin uskoa ja elämää riparilla paljon. Nuorena mielessäni risteili loputtomasti kysymyksiä. Kyselin omaa paikkaani, elämän tarkoitusta ja mietiskelin elämän varjopuolia. Riparin loppuessa usko ja kirkon arki tuntui minusta kaukaiselta. En hakeutunut monien kavereideni tavoin isoskoulutukseen. En todellakaan olisi viisitoistakesäisenä rippikoululaisena uskonut, että minusta tulee kymmenen vuotta myöhemmin pappi. Papin työssä olen oppinut arvostamaan tuota nuorena kokemaani, voimakasta uskon kyseenalaistamisen aikaa. Se auttaa ymmärtämään ihmisiä ja erilaisia tapoja ajatella. Muistan yhä, miltä oman uskon kanssa kipuileminen tuntui. Muistan toivottomuuden, pettymyksen ja yksinäisyyden tunteet. Sellaisen kipuilun keskellä jokainen iästä riippumatta tarvitsee luottamusta siihen, että Jumala ei hylkää, vaikka ihminen kyseenalaistaisi kuinka. Luottamusta siihen, että kirkon ovet ovat aina auki, vaikka ihminen olisi ollut kauankin poissa. Luottamusta siihen, ettei Jumalan armossa ja rakkaudessa ei ole ”parasta ennen” päivää. Näistä asioista, armosta ja rakkaudesta, olen riparilla tänäkin kesänä nuorille puhunut.
Rippipapin opetukset unohtuvat monilla vuosien saatossa, mutta muistot riparista jäävät. Vuosien tai vuosikymmentenkin jälkeen mieleen piirtyvät iltanuotion ääressä vietetyt hetket ja yhdessä lauletut punaisen laulukirjan veisut. Oman lapsen, lapsenlapsen tai kummilapsen rippikouluaika voi palauttaa mieliin myös oman rippikoulun. Vanhempana, kummina tai isovanhempana voi pysähtyä kysymään itseltään, miten voisin olla juuri tämän nuoren tukena rippikouluaikana? Ripari ei ole vain nuoren matka, vaan samalla matkalla nuoren kanssa kulkemassa ovat läheiset ja koko seurakunta. Läheiset voivat olla tukemassa nuorta riparivuoden kasvun hetkissä ja oppimassa itsekin uutta nuoren kautta. Ääneen jaetut riparimuistot voivat luoda yhteyttä läpi sukupolvien. Nuoren kanssa voi yhdessä lähteä kirkkoon, pohtia uskoon liittyviä asioita oman suvun näkökulmasta ja iloita konfirmaatiopäivänä alttarin äärellä.
Millaisia ovat sinun riparimuistosi?
Tubessa käydään läpi, mitä ripari pitää sisällään ilmoittautumisesta konfirmaatioon asti.
Tubessa kurkataan, miltä näyttää ripari ja konfirmaatio vuonna 2019.