Saako Jumalan nimessä sanoa mitä tahansa?

Päivi VähäkangasPäivi Vähäkangas17.9.2020 Lukuaika: 0 min

Vihapuheesta irtisanoutuminen on yllättävän vaikeaa, osoittaa vihapuhetta käsittelevän taideteoksen saama vastaanotto.

”Sinä et kelpaa Jumalalle” – näin joku mitä ilmeisemmin kristityksi itsensä mieltävä kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluville. Tämä ja moni muu kommentti on luettavissa ja kuultavissa Leena Julinin kuusiosaisessa taideteoksessa Vihapuhetta Jumalan nimessä, joka julkaistiin syyskuun alussa. Julin on säveltänyt erilaisen kirkkomusiikin tyylein sitaatteja, joita on poiminut kirkolliskokouksen puheenvuoroista, somekeskusteluista sekä yksityisistä palautteista. Sitaatit ovat toinen toistaan rumempia. Julinin kuusi musiikkivideota ovat todella vaikuttavia, mutta sen verran ahdistavia, että niitä on vaikea katsoa kertaistumalta.

Jo ennen teoksen julkaisemista ennakoin, että se tulee herättämään samantapaisia reaktioita kuin #metoo -kampanja. Niin tosiaan näyttää käyneen. Olen seurannut eri somekeskusteluja, joissa on puhuttu Julinin teoksesta. Reaktioita on ollut monenlaisia, ja ne kaikki tosiaan kuulostavat jo #metoo -yhteydestä tutuilta: on järkyttymistä, kieltämistä hyssyttelyä ja uhriutumista.

”Vetää hiljaiseksi”

Voittopuolisin vastaanotto on ollut järkyttyminen. Tämä on aivan kauheaa! En tiennyt, että tällaisia asioita sanotaan ääneen! Ei sitä varmasti tiedäkään, jos ei ole lainkaan seurannut somekeskusteluja tai julkisesti puolustanut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia. Juuri siksi tällaista teosta tarvittiinkin, jotta yhä useampi tietäisi, millaista törkyä osa kirkon jäsenistä ja työntekijöistä saa jatkuvasti osakseen. Henkilökohtaisten viestien lisäksi sama kamaa tuutataan julkisesti näkyville sosiaaliseen mediaan. Joka ikinen kerta, kun kirkollisessa lehdessä tai seurakunnan Facebook-sivulla julkaistaan jotain seksuaalivähemmistöjä liippaavaa materiaalia, täyttyy keskustelupalsta asiattomilla kommenteilla. Varsin usein ne saavat olla paikoillaan, kaikkien nähtävillä. Vihapuheeseen puuttuminen ei ole järjestelmällistä, vaan se on vain yksittäisten, somessa aktiivisten kristittyjen kontolla.

Kun Kirkko Helsingissä -Facebook-sivun ylläpito otti Pride-viikon alussa tiukan linjan ja ilmoitti poistavansa kaikki seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä ja heidän parisuhteitaan tai perhettään arvostelevat kommentit ja sekä estävänsä niiden kirjoittajan sivultaan, sanoi eräs kommentoija sen olevan rohkeinta mitä kirkko on ikinä tehnyt. Niin harvinaiselta linjaus kirkon piirissä tuntui. On totuttu siihen, että vakaumuksen nimissä saa sanoa mitä vaan. Ei vain omalla seinällä, vaan julkisilla sivuilla ja ryhmissä, koska ylläpito ei katso aiheelliseksi puuttua vihapuheeseen.

Ironista on, että myös kirkollisessa lehdessä Julinin teoksesta tehty uutinen, jossa toimittaja kertoi, miten ahdistavalta Jumalan nimessä kirjoitetun vihapuheen näkeminen tuntui, keräsi keskusteluketjussa alleen lisää vihapuhetta. Eikä siihen puututtu, ennen kuin lehteä pyydettiin moderoimaan keskustelua.

”En usko, että tämä on totta!”

Leena Julin kertoo haastettelussaan, että hän ei ole kirjoittanut kappaleidensa sanoja itse, vaan ne on koostettu muun muassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä puolustaneiden kirkon työntekijöiden saamista palautteista, kirkolliskokouksissa käytetyistä puheenvuoroista, kirkon työntekijöiden keskuudessa esitetyistä kommenteista ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin liittyvän uutisoinnin kommenteista kristillisessä mediassa. Asia mainitaan myös videoiden alussa.

Tästä huolimatta on niitä, jotka eivät usko, että tällaisia viestejä lähetellään. Samaan perspektiiviharhaan olen törmännyt myös keskusteltaessa sukupuolten välisestä tasa-arvosta kirkossa: se, mitä itse en näe, ei ole olemassa. Jos en henkilökohtaisesti ole huomannut vihapuhetta tai syrjintää, sitä ei varmasti olekaan tai ainakaan se ei ole kovin vakavaa. Näinhän asia ei ole.

Yhdenlaista kieltämistä on myös arvelu siitä, että törkyviestejä lähettelevät vain yksittäiset, mielenterveysongelmista kärsivät henkilöt. Silloin asialle voi vain kohautella olkapäitä. Todellisuudessa kyse ei ole mistään marginaalisesta ilmiöstä. Monella seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiaa esillä pitäneellä papilla on sähköposti tulvillaan näitä viestejä pitkältä ajalta. Myös pappisnaiset ovat vastaanottaneet törkyviestejä jo vuosikymmenten ajan. Vihan määrä on vakio, kohde vain vaihtelee.

”Konservatiiveja mustamaalataan!”

Kolmas tapa reagoida Julinin teokseen on sekin tuttu #metoo -yhteydestä: hyssyttely/uhriutuminen. Kyllä me tiedämme, että eivät kaikki miehet ahdistele naisia. Ja tiedämme myös, etteivät kaikki konservatiivikristityt suolla vihapuhetta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Osa kuitenkin tekee niin, eikä se koskaan tule muuttumaan, jos asiasta ei edes saa puhua. Totta kai aiheen esille nostaminen voi tuntua epämiellyttävältä. Se haastaa meitä kaikkia itsetutkiskeluun. Olenko ajattelemattomuuttani sanonut tai toiminut toisia loukkaavalla tavalla? Olenko tietoisesti oikeuttanut itselleni sellaisen tavan puhua ja toimia, jonka muut kokevat julmana ja rakkaudettomana? Tai olenko sivustakatsoja, joka nyt jälkikäteen havaitsee, ettei ole puuttunut sellaiseen, mihin olisi pitänyt puuttua? Muutos lähtee näkemisestä ja itsereflektiosta. Sen täytyy tapahtua, vaikka se tuntuisikin pahalta.

Jos taideteos nostaa esille kiukkua siitä, miten ihmisiä on kohdeltu, on se oikeutettua kiukkua, epäoikeudenmukaisuuden synnyttämää. Sen pitäisi yhdistää kristittyjä laidasta laitaan. Tällainen ei käy päinsä! Näin ei saa olla meidän keskuudessamme! Mistä se kertoo, jos videot nähtyään päällimmäisenä ei ole huoli niistä lähimmäisistämme, joille vihapuhe on suunnattu, vaan omasta maineesta?

”Kyllä Jeesuskin oli kova puheissaan!”

Evankeliumeissa on katkelmia, joissa Jeesus suomii kuulijoitaan teeskentelijöiksi, sokeiksi typeryksiksi ja kyykäärmeitten sikiöiksi. Tähän vedoten jotkut kristityt katsovat oikeudekseen käyttää kovaa kieltä toisista ihmisistä. On kuitenkin huomattava ratkaiseva ero Jeesuksen ja vihapuhetta suoltavien nykykristittyjen tilanteiden välillä. Jeesus ei koskaan parjaa niitä, jotka ovat jo valmiiksi alaspainettuja. Ei hän räyhää muiden vieroksumille, vaan heille, joilla on uskonnollista valtaa, ja jotka käyttävät sitä ihmisten elämää vaikeuttaakseen ja jotka sulkevat taivasten valtakunnan ovet ihmisten edestä (Matt. 23). Joka haluaa ottaa Jeesuksen opetuksen vakavasti, ei koskaan voi oikeuttaa vihapuhetta. Sen sijaan kristittyjä velvoittaa kultainen sääntö: kaikki mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat, sanoo Jeesus. On turha takertua semantiikkaan; täyttääkö jokin toisesta ihmisestä sanottu vihapuheen määritelmän vai ei. Minkäänlainen herjaava, panetteleva tai loukkaava puhe ei kuulu kristityn suuhun, vaikka siitä ei oikeusistuimen edessä sakkoja rapsahtaisikaan.

Vihapuheen vastaisiin talkoisiin tarvitaan kaikkia

”Taas tätä vääntöä, en jaksa!” moni parahtaa. Minuakin turhauttaa, eikä aina jaksaisi vääntää uudestaan ja uudestaan samoista asioista. Someväittelyt ovat repiviä ja voimavaroja syöviä. Ja helppohan minun on astua sivuun, kun asia ei kosketa minua henkilökohtaisesti. Kukaan ei kyseenalaista minun olemassaoloni oikeutusta tai minun tilaani kirkossa – ainakaan niin kauan, kun en näkyvästi puolusta vähemmistöjen oikeuksia. Mutta jos vetäydyn keskusteluista, jätän yksin heidät, jotka joutuvat koko ajan elämään ulossulkemisen ja vihaviestien keskellä. Oma mukavuudenhaluni antaa tällöin tilaa hengelliselle väkivallalle kirkossa. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen pappi Laura Mäntylä kirjoitti syrjinnän vastustamisen kahdesta tasosta: on heitä, jotka eivät syrji vähemmistöjä ja heitä, jotka sen lisäksi puuttuvat kohtaamaansa syrjintään ja aktiivisesti puolustavat vähemmistöjä. Kumpaan leiriin kuulun?

Kaikki eivät kannata samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä, eivätkä koe kuuluvansa Mäntylän kuvailemien liittolaisten joukkoon. Silti havainto kahdesta toiminnan tasosta pätee heihinkin. Vähimmäistaso on pidättäytyä lausumasta toisen ihmisen olemusta halventavia kommentteja. Seuraava taso on puhaltaa pilliin, jos havaitsee tällaista omissa joukoissa.

Vihapuheen edessä pahinta on hiljaisuus. Siksi haastaan vihapuheen vastaisiin talkoisiin mukaan kaikki. Vihapuheeseen puuttuminen ja siitä irtisanoutuminen on yhteinen tehtävä, teologisista näkemyseroista riippumaton. Tähän asti ei ole mennyt kuin Strömsössä. Vihapuheen vastaisen toiminnan osalta meillä kaikilla on kollektiivisen synnintunnustuksen paikka.