Kompromissi avioliittokysymyksessä on paavalilaista

Päivi VähäkangasPäivi Vähäkangas11.11.2019 Lukuaika: 4 min

Paavali ja varhaiskirkon johtajat olivat erimielisiä siitä, mitä vaaditaan pelastukseen. Silti he kykenivät kompromissiin. 2000-luvun Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa tapellaan avioliitosta, ja kompromissi on kaukana. Mitä voisimme oppia Paavalilta?

Jerusalem noin vuonna 48 jKr: varhainen kirkko on ajautunut ensimmäiseen suureen kriisiinsä. On kysymys siitä, miten pelastutaan. Valtaosa Kristukseen tunnustautuvista on juutalaisia, ja heidän mielestään usko Kristukseen ei ole kumonnut Jumalan aiemmin tekemää liittoa. Heidät on ympärileikattu tuon liiton merkiksi. Ilman muuta siis kaikki ei-juutalaisista kristityksi kääntyvät on ympärileikattava, he ajattelevat.

Paavali on toista mieltä. Vaikka hän itse on juutalainen, hän on ottanut sydämelleen muista traditioista (Paavalin kielellä ”pakanakansoista”) kristityksi kääntyvät. Paavali käyttää kaiken retorisen taitonsa vakuuttaakseen Jerusalemin kirkon johtajat, että ei-juutalaisille kristityille ei pidä sälyttää kohtuutonta taakkaa kannettavaksi. Miksi heidän pitäisi käydä läpi kivulias ympärileikkausoperaatio ja alkaa noudattaa juutalaisia tapoja? Mitä hyötyä siitä olisi? Usko Kristukseenhan riittää!

Paavalin kanta voitti. Apostolien kokoukseksi kutsutussa tapaamisessa Jerusalemissa päätettiin, että kristityiksi kääntyviltä pakanoilta ei vaadita juutalaisten tapojen noudattamista. Galatalaiskirjeessä Paavali tuulettaa voittoaan, joka todellisuudessa oli kompromissi, kirkon johdon myönnytys paavalilaisille. Kokouksessa ei päätetty, että kenenkään ei enää tarvitse noudattaa juutalaisia tapoja. Kokouksessa päätettiin, että niiden, jotka eivät ole kasvaneet juutalaisen tradition piirissä, ei tarvitse noudattaa juutalaisia tapoja. Vielä vuosisatoja myöhemminkin monella juutalaistaustaisella kristityllä oli vahva juutalainen identiteetti ja he elivät juutalaisittain, vaikka heitä ei enää juutalaisten synagogien yhteyteen huolittukaan.

Jerusalemin kompromissi oli tämä: pitäkää te kiinni siitä, minkä olette oppineet. Sallikaa kuitenkin meille uudenlainen, vapaampi ajattelu. Älkäämme sälyttäkö toisten ihmisten harteille sellaista iestä, jota emme itsekään kykene kantamaan.

Kuluneella kaudella meidän kirkkomme kirkolliskokous on käsitellyt professori emerita Eila Helanderin tekemää selvitystä kirkon vihkioikeudesta luopumisen seurauksista. Helander ottaa kantaa myös siihen, miten kirkon tulisi ratkaista kiista samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä ja siunaamisesta. Hän ehdottaa kompromissia. Kirkko voi pitää kiinni perinteisestä näkemyksestään, jonka mukaan avioliitto on vain miehen ja naisen välinen, kunhan tunnustetaan, että myös samaa sukupuolta olevien parien vihkimiselle on olemassa teologiset perusteet. Tälle toisenlaiselle tulkinnalle on annettava kirkossa tilaa ja papeille omantunnonvapaus toimia sen mukaan. Näinhän toimitaan jo Norjassa.

Helanderin ehdotus on toistaiseksi torjuttu. Toisille se on liikaa ja toisille liian vähän. Sellaisia kompromissit tuppaavat olemaan, kaikkien on pakko joustaa. Tämä ehdotus pitäisi kuitenkin ehdottomasti ottaa uudelleen keskusteltavaksi. Muutettavat muuttaen Helanderin malli on nimittäin Paavalin malli.

Ajoittaisesta jyrkästä kielenkäytöstään huolimatta Paavali osoittaa kompromissihalukkuutta muissakin kysymyksissä, esimerkiksi avioliiton suhteen. Paavali oli itse naimaton ja suositteli samaa ratkaisua kaikille muillekin. Paavalille naimattomuus ei siis tarkoita vain avioliiton välttämistä, vaan kaikenlaisista seksuaalisista suhteista pidättäytymistä. Hän kuitenkin ymmärsi, että useimmille tämä oli mahdoton ihanne. Siksi hän jousti ja totesi, että jos selibaatti ei tunnu mahdolliselta, niin ”on parempi mennä naimisiin kuin palaa himon tulessa” (1. Kor. 7:9). Ihanteet ja arkirealismi yhdistyvät Paavalin ajattelussa, ja niin tulisi olla myös kirkon elämässä nykyäänkin.

Paavali ei voinut ottaa kantaa samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon, sillä sellainen on tullut mahdolliseksi vasta lähes 2000 vuotta myöhemmin. Tiedämme Paavalin kannan tiettyihin oman aikansa eettisiin kysymyksiin; hän muotoilee näkemyksenä oman aikansa tietämyksen valossa ja siihen peilaten, mitä hänen viiteryhmänsä piti oikeana ja luonnollisena. Emme voi tietää, mitä meidän aikaamme siirretty Paavali kirjoittaisi meidän aikamme eettisistä kysymyksistä. Tiedämme kuitenkin, että Paavali oli pragmaattinen idealisti, joka kykeni kompromisseihin. Siksi voimme hänen periaatteitaan seuraamalla päätyä siihen tulokseen, että kirkossa on oltava tilaa tunnustaa ja siunata kaikkien parien avioliitto. Naimattomuus, siis selibaatti, sopii Paavalin mielestä vain harvoille. Hän myös muistuttaa, että ei tule kasata kohtuuttomia kuormia ihmisten kannettavaksi.

Olen hämmästynyt siitä, miten jyrkimpien samaa sukupuolta olevien avioliiton vastustajien mukaan kirkko seisoo tai kaatuu tämän kysymyksen varassa. Eihän avioliitto ole millään tavalla keskeinen ja luovuttamaton oppikysymys. Uskontunnustuksessa lausumme uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan ja siihen, miten pääsemme hänen yhteyteensä. Avioliitosta uskontunnustuksessa ei puhuta mitään.

Pitäkää te kiinni siitä, miten olette tottuneet ajattelemaan, mutta älkää vaatiko meitä ajattelemaan samalla tavalla. Apostolien kokous Jerusalemissa käsitteli pelastuskysymystä. Sen varassa kirkko todellakin seisoo tai kaatuu. Paavali piti kiinni vapaudesta ja omasta näkemyksestään, mutta kykeni silti näinkin keskeisessä kysymyksessä ehdottomuuden sijaan joustavuuteen. Miksi siis meidän on niin vaikea löytää kompromissia avioliittoasiassa?