Viekö juokseminen pidemmälle, syvemmälle vai lähemmäs?

Vilppu Huomo3.5.2019 Lukuaika: 2 min

Juoksin ensimmäisen kerran avotunturissa vuonna 2013. Olin ollut vaeltamassa Ruotsin ja Norjan tuntureilla ja päättänyt vaelluksen Kilpisjärvelle. Rinkan painoon tottuneilla jaloilla oli kevyttä lähteä juoksemaan Saanan rinnettä ylös. Ylhäällä pysähdyin katsomaan avautuvaa maisemaa – tuntureita, vuoria, pilvien maahan heittämiä varjoa – sen verran, että hengitys ehti tasaantua. Sen jälkeen lähdin jälleen juoksemaan polkua alas ja alhaalla kaarsin kohti erämaata ja Haltille vievää polkua.

Ei ole suurempaa vapautta kuin juosta avotunturissa. Äkkiä ympärillä ei ole ketään toista ja on vain tunturien avaruus. Polku mutkittelee tunturien välissä ja on aivan kuin se voisi jatkua loputtomiin. Pienten varpujen täyttämät, ruohikkoiset tunturien rinteet avautuvat auringon paisteessa ympärille ilman merkkejä ihmisistä. Väistämättäkin tulee mieleen, että täällä on ehkä samanlaista kuin 500 tai 1000 vuotta sitten. Ja sittenkin kun ihmisiä ei enää ole, tunturit pysyvät.

Tunturien pysyvyys kertoo kuin varkain siitä, että olen niiden keskellä vain vieraana. Silti tuon yhden juoksun hetken olen osa samaa maailmaa niiden kanssa. Tunturien avaruus avartaa sielua. Muualla odottavat velvollisuudet, tehtävät ja huolet tuntuvat pienemmiltä ja menettävät merkitystään. Olen vain tässä, liikkeessä, tunturien vaihtuessa ja pysyessä samoina. Lopulta on vain kokemus liikkeestä, auringon lämmöstä käsivarsilla ja kiitollisuudesta: maailmassa on jotain tällaista, ja se on vielä kauan minun jälkeenikin. On kuin tunturien ja liikkeen kautta voisin tavoittaa jotain sellaisia kerroksia itsestäni ja maailmasta, jotka arjessa pysyvät piilossa.

Kun luonnossa liikkuminen avaa silmät ihailemaan ja ihmettelemään luontoa ja luomakuntaa, liikkuminen saa myös hengellisen merkityksen. Ihmisillä, luonnolla ja eläimillä on yhteinen alkuperä Jumalassa. Luontoa ihmetellessä voi tavoittaa siitä häivähdyksen. Luonnon kauneuden ja ihmeellisyyden katselu välittää jotain Jumalan kauneudesta ja hyvyydestä.

Luonnon avoin ihmettely johtaa paljon syvemmälle kuin vain rationaaliseen arvostamiseen. Se avaa näkemään ja tuntemaan yhteenkuuluvuuden luonnon kanssa ja siirtymään pois luonnon hallitsijan, kuluttajan tai luonnonvarojen käyttäjän asenteesta. Juokseminen on tapa ihmetellä ja vierailla poluilla, vuorilla, metsissä ja tuntureilla. Ilman sitä suhteeni luontoon olisi paljon kapeampi.

”Maailma on jotakin enemmän kuin ratkaistava ongelma. Se on riemukas salaisuus, jota iloiten ja ylistäen mietiskelemme” (Laudato si’, 12.).


blogit.evl.fi on Kirkon viestinnän tuottama blogialusta. Kirjoituksista vastaavat niiden kirjoittajat, eivätkä ne välttämättä edusta kirkon virallista kantaa.