Yhteistä ymmärrystä etsimässä – ja karu muistutus siitä, miten viestit menevät joskus pieleen

Vanha viestinnän lainalaisuus on, että jos viestin voi jotenkin ymmärtää väärin, niin näin tapahtuu. Yhteisymmärrysviikon avajaisjuhla oli, kuten juhlan kuuluukin, positiivinen esimerkki siitä, miten positiivista yhteistä ymmärrystä rakennetaan niin sanojen, tanssin kuin musiikinkin keinoin. Hiljattain olin kuitenkin tilanteessa, jossa positiiviseksi tarkoittamani viesti saatettiin ymmärtää juuri päinvastoin. Risti kaulassa on minulle positiivinen symboli. Se kertoo, että olen kristitty, joka haluaa elää Jumalan rakkaudesta ja välittää samaa elämänasennetta myös ympärilleen. Mutta sitten kuulin, että toisille ihmisille risti ei symboloi ollenkaan Jumalan rakkautta, armoa ja hyväksyntää, vaan aivan muuta: vihaa, vainoa ja kuolemaa. Miten voisin varmistua siitä, että omalla toiminnalla ja puheella en tulisi vahvistaneeksi vihaviestiä, vaan lisänneeksi yhteisymmärrystä?

Ilmoittaako Jumala jotain itsestään myös maailman uskonnoissa?

Me tiedämme paljon enemmän uskonnoista kuin 1500-luvun luterilaiset reformaattorit. Uskontojen kohtaaminen on siksi paikka, jossa luterilaisilla on ilmeinen tarve tarkistaa teologiaa vastaamaan tosiasioita.

Kasvokkain näkee itsensä

Kun katson toista ihmistä silmiin, hänen silmistään heijastuu oma kuvani. Näen itseni eri tavalla kuin aiemmin. Mitä olen oppinut erilaisia uskontoperinteitä edustavien ihmisten kohtaamisesta sekä Suomessa että maailmalla? Miten nämä kohtaamiset ovat muuttaneet omaa käsitystäni itsestäni sekä siitä kirkosta, jota näissä kohtaamisissa usein edustan?… Oivalsin jossakin kohtaa, että entistä useammin sekä työssäni uskontojen kohtaamisen parissa että myös arkisessa elämässä olen ensisijaisesti kristitty, ja vasta toissijaisesti jotain muuta. Siitä, mitä sanon tai teen, saatetaan vetää johtopäätös siitä, millaisia kristityt noin yleensä ovat. Aika pelottavaa.