Somemaailmasta tuttuihin suomen kielen uudissanoihin moraaliposeeraus ja hyvesignalointi törmää nykyisin myös kirkollisessa keskustelussa. Moraaliposeeraus on kuitenkin käsitteenä monitulkintainen ja keskusteluargumenttina huono, että sen käytöstä olisi syytä luopua.
Wikisanakirjan mukaan hyvesignaloinnin merkitys on ”sanominen tai tekeminen, jossa sanoja pönkittää sosiaalista statustaan omassa viiteryhmässään julistamalla kannattavansa hyviä asioita näkemättä kuitenkaan vaivaa asioiden edistämiseen”. Moraaliposeeraus-termille ei löydy yksiselitteistä sanakirjamääritelmää. Termi on käytetyin perussuomalaisten keskuudessa ja erään perussuomalaisen poliitikon blogikirjoituksessa määritellään moraaliposeeraus pyrkimykseksi osoittaa olevansa muita parempi ja siten oikeutettu arvostelemaan muita.
Käsitteen epämääräisyydestä kertoo se, että Twitter-keskusteluissa tunnisteeseen #moraaliposeeraus turvaudutaan usein silloin, kun ollaan eri mieltä jonkun keskustelijan kanssa ja oman kannan argumentoimisen sijaan pyritäänkin leimaamaan vastapuoli. Mitä moraaliposeerauksella tarkalleen ottaen tarkoitetaan? Muutamia lehtijuttuja, blogikirjoituksia ja Twitteriä selaamalla näyttää siltä, että moraaliposeeraus-termiä käytetään ainakin neljässä seuraavassa merkityksessä.
1. Moraaliposeeraaja on henkilö, joka esittää ääneen mielipiteitä, joita valtaväestö ja media sympatiseeraavat.
Moraaliposeerausta voi tällöin olla mikä tahansa asia, joka saa sen sanojan näyttäytymään positiivisessa valossa. Tässä mielessä moraaliposeeraus-korttia heiluttelevat ainoastaan oikeistopopulistiset somekeskustelijat ja yleensä sitä käytetään yhdessä aihetunnisteiden #vihervasemmisto ja #suvaitsevaisto kanssa, kun vastustetaan liberaaleina pidettyjä arvoja, muun muassa tasa-arvoa, vähemmistöjen oikeuksia ja ympäristönsuojelua. Moraaliposeeraaja on siis henkilö, joka on väärien asioiden puolella.
2. Moraaliposeeraaja puhuu sellaisten arvojen puolesta, jotka ovat hänen viiteryhmässään näkyviä ja toivottuja, vaikka ei oikeasti usko niihin ja/tai ei toimi niiden mukaisesti.
Tälle ilmiölle on tutumpikin sana: tekopyhä. Politiikan kentällä siihen tartutaan kärkkäästi laidasta laitaan. Tekopyhältä näyttäytyy puheiden ja toiminnan räikeä ristiriita tai mielipiteen vaihtuminen kulloisenkin kuulijakunnan mukaan. Arvojen ja käytöksen ristiriita on sinällään ikiaikainen ilmiö ja tuttu myös Raamatusta. Esimerkiksi Paavali kuvailee Roomalaiskirjeessä minä-muodossa yleisinhimillistä kamppailua sen kanssa, että toisinaan tuntuu mahdottomalta tehdä sitä hyvää, mitä pitäisi tehdä tai välttää sellaista pahaa, mitä haluaisi välttää. Inhimillinen heikkous, kykenemättömyys toimia niiden arvojen mukaisesti, joihin oikeasti uskoo, ei vielä ole tekopyhyyttä tai moraaliposeerausta. Sitä ei ole myöskään arvoristiriita, joka syntyy siitä, että jokin mielipide tai toimintapa syntyy yhteisön paineesta eikä oman moraalisen harkinnan tuloksena. Jos vain täysin johdonmukaisesti, ristiriidattomasti ja moraalisesti puhuvilla ja toimivilla ihmisillä on oikeus sanoa mielipiteitään, on kaikkien vaiettava.
3. Moraaliposeeraus on hyvistä aikeista nousevaa hyvän tekemistä, jossa kuitenkin korostuu oman hyvyyden esiin nostaminen ennemmin kuin itse auttaminen.
Uskonnonfilosofian professori Sami Pihlström nosti haastattelussa esille esimerkkinä moraaliposeerauksesta somepäivityksen, jossa kerrotaan huonokuntoisen naapurin puolesta ruokakaupassa käymisestä. Samaa kategoriaa ovat hänen mielestään maskiselfiet. Oikealla toiminnalla oman kilpensä kiillottamista paheksui itse asiassa jo Jeesus:
”Varokaa tuomasta hurskaita tekojanne ihmisten katseltavaksi, muuten ette saa palkkaa taivaalliselta Isältänne. Kun siis autat köyhiä, älä toitota siitä niin kuin tekopyhät tekevät synagogissa ja kujilla, jotta ihmiset kiittelisivät heitä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun annat almun, älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee, jotta hyvä tekosi pysyisi salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.”
Ei tehdä tästä nyt numeroa on siis vanha kristillinen hyve. Siitä on ihan hyvä muistuttaa, mutta tässä merkityksessä moraaliposeeraus-termi ei kyllä somessa tule vastaan.
4. Moraaliposeeraus on pelkkiä sanoja, siis äänekästä someräksytystä, joka ei oikeasti edistä hyvää asiaa.
Tässä merkityksessä moraaliposeerausta arvostelee piispa Jolkkonen:
”Kirkon yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa käytännön vaihtoehdot ovat usein joko 1) kärkevä julkilausuma, suuri näkyvyys, heikko vaikutus tai 2) henkilökohtainen neuvotteleminen, pieni näkyvyys, vahva vaikutus. Kärkevien julkilausumien sijasta tuloksiin päästään usein sen luottamuksen kautta, joka syntyy henkilökohtaisen yhteydenpidon ja neuvottelujen kautta. Julkilausuttujen sanojen sijasta uskottavinta työtä köyhien, kärsivien ja maahanmuuttajien puolesta kirkko tekee silloin, kun se elää haavoittuvassa asemassa olevien kanssa.”
Kiinnostavaa on, että hän asettaa nämä vastakkaisiksi vaihtoehdoiksi (etenkin kun juuri edellisessä kappaleessa hän perusteli ettei laajan sananvapauden puolustaminen ja vihapuheen vastustaminen sulje toisiaan pois vaan ne voi yhdistää). On totta, että sanat ilman tekoja ovat pelkkää helinää, mutta myös teot ilman sanoja voivat jäädä vaikutuksiltaan toivottua pienemmiksi. Kirkon diakoniatyötä tekevät muistuttavat, että pelkkä ruokajakelun järjestäminen ei riitä, on myös pidettävä ääntä heikoimmassa asemassa olevien oikeuksista. Leipäjonoista pitää puhua, jotta ne lyhenisivät. Itse uskon sanojen voimaan sekä hyvässä että pahassa. Yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen ei ole moraaliposeerausta. Sitä ei ole myöskään julkisuuden henkilön puheiden tai tekojen kritisoiminen, kun se tapahtuu asiallisesti ja menemättä henkilökohtaisuuksiin. Haukkuminen ja someraivo eivät varsinkaan ole moraaliposeerausta, sillä niissä ei enää ole moraalin häivääkään.
Moraaliposeeraus-sanan käyttö murentaa luottamuksen kulttuuria
Moraaliposeeraus-termin viljeleminen on monilla tavoin ongelmallista. Se on pejoratiivinen termi, joka vihjaa, että toisten motiiveissa on jotain pielessä. Aivan kuin yksilöillä ja yhteisöillä ei voisi olla selkeä arvomaailma ja halu toimia moraalisesti, vaan kaikkea toimintaa ohjaisi oman edun tavoittelu. En ole koskaan nähnyt kenenkään puhuvan itsestään moraaliposeeraajana. Vika on aina toisissa, ei omassa itsessä. Joskus tosin moraaliposeerauksesta syytettyjen ainoa vika näyttää olevan se, että he ovat vain avanneet suunsa ja puhuneet arvojensa puolesta. Onko halu muuttaa maailmaa paremmaksi moraaliposeerausta? Entä saako pitää kiinni ja puhua sellaistenkin ihanteiden puolesta, joihin ei itse vielä yllä?
Ennen kaikkea termi on ongelmallinen, sillä se ei edistä rakentavaa keskustelukulttuuria vaan lisää polarisaatiota. Moraaliposeerauksesta puhuminen on ad hominem -argumentti, joka siirtää keskustelun pois itse asiasta ja pyrkii leimaamaan keskustelun toisen osapuolen epäilyttäväksi. Se on vaientamisyritys. Tämän lisäksi, ironista kyllä, toisen syyttäminen moraaliposeerauksesta on moraaliposeeraukseen sortumista; itsensä pitämistä toista parempana ja siten oikeutettuna arvostelemaan häntä.