Viime aikoina olen tehnyt podcastia, jossa keskustellaan tasa-arvon kipupisteistä kirkossa. Jokunen keskusteluihin osallistujista on etukäteen jännittänyt, uskaltaako puhua julkisesti näistä asioista. Mitä seurauksia sillä on, jos esitän ääneen kritiikkiä? Saman pelon jakavat monet muutkin, ja toisilta pelko sulkee suun. On huolestuttavaa, että kritiikin esittämistä pidetään kirkossa lähtökohtaisesti uhkana. En ole täysin varma, mistä se johtuu. Kenties taustalla on hierarkkisuuden traditio, jota ei kaikkien mielestä sovi horjuttaa. Siksi maallikko ei saa haastaa pappien sanomisia eikä pappi piispojen lausumisia. Yhtäältä vaikuttaa kirkon sinällään oikea pyrkimys ykseyteen, joka kuitenkin liian usein sotketaan samanmielisyyteen. Uskottavuuden nimissä rivien pitää olla yhtenäiset, you know.
Mitä kirkollisia somekohuja muistat viime ajoilta? Mikä niille on yhteistä? Ainakin se, että kaikissa tapauksissa löytyy joukko kommentoijia (usein samoja), joiden mielestä kritiikki on täysin aiheetonta. Olipa kyseessä mikä tahansa uutinen, julkilausuma tai muu ulostulo, aina joku katsoo aiheelliseksi kritisoida sitä – ja joku toinen taas kritisoida kritisoimista. Kriisiviestinnän ammattilaiset muistuttavat, että kritiikkiin vastatessa tärkeää on kantaa vastuu ja osoittaa empatiaa. Organisaatioiden tasolla tämä yleensä osataan, mutta yksityishenkilöt tuppaavat vastaamaan kritiikkiin jollakin näistä neljästä vaihtoehtoisesta tavasta, joista on sekä empatia että vastuun kantaminen kaukana: vaikenemalla, vastahyökkäyksellä, selittelemällä tai uhriutumalla.
Helpoin tapa ohittaa kritiikki on jättää se kokonaan huomioimatta, siis vaieta. Mitä korkeammassa asemassa henkilö on, sitä todennäköisemmin hän on omaksunut somestrategiaksi käkikellomenetelmän. Käkikello pistäytyy kukkumassa viestinsä, mutta lyö sen jälkeen luukut kiinni eikä osallistu herättämäänsä keskusteluun. Pahimmassa tapauksessa käkikello ei edes lue saamaansa kritiikkiä tutkiskellakseen sitä sydämessään, vaan porskuttelee tyytyväisenä umpiossaan, kunnes kukkuu seuraavan asiansa. Ymmärrän kyllä halun jättäytyä keskustelun ulkopuolelle. Somekeskusteluihin osallistuminen on stressaavaa ja aikaa vievää. Jos kritiikkiin ei kuitenkaan vastata, kiehuu keskustelu entistä kovemmilla kierroksilla.
Vastahyökkäys on oiva tapa kääntää keskustelu pois kritiikin kärjestä. Varsin tavallista on epäillä kritiikin esittäneen henkilön motiiveja. Hän on varmasti kateellinen/katkera/huono häviäjä tai ajaa jonkin poliittisen tai muun ideologisen taustayhteisön asiaa (vihervassari/äärifeministi/fasisti). Kritisoijaa kutsutaan mielensäpahoittajaksi ja pikkumaiseksi. Näistä voisi koota bingo-taulukon, joka kiivaimpien kohujen aikaan täyttyisi nopeasti. Aivan oma lukunsa on systemaattinen maalitus. Sellaisen kohdannut miettii jatkossa kaksi kertaa, uskaltaako enää avata suutaan. Vastahyökkäys voidaan verhota myös näennäiseen objektiivisuuteen, jossa ”kerrataan faktoja”, tarkoituksena saattaa kritiikin esittäjä naurunalaiseksi. Kritiikkiin vastaaminen hyökkäämällä on itse asiassa pyrkimystä vaientaa kritisoija nolaamalla, uhkailemalla tai häiriköimällä häntä.
Kolmas metodi on selitellä asia parhain päin. Selittelijä saa näistä kritiikkiin reagoimistavoista minulta eniten sympatiaa, sillä selittelijä sentään ymmärtää, että jotain voisi tai olisi voinut tehdä toisin. Joskus kritiikki on noussut siitä, että viesti on ymmärretty väärin. Silloin on syytäkin selittää, mitä oikeastaan tarkoitti. Selittelyn makua selityksessä on silloin, jos kritiikki myönnetään aiheelliseksi, mutta vastuu vieritetään jonnekin muualle.
Vielä ovat jäljellä uhriutujat, jotka kokevat olevansa syvästi väärinymmärrettyjä ja syyttä sorsittuja. Mitään ei saa enää sanoa eikä tehdä, kun tulee lunta tupaan! Uhriutujat puolustautuvat korostamalla motiiviensa ylevyyttä. Parhaani tein ja hyvää vaan halusin kaikille. Joissakin tapauksissa uhriutuminen, selittely ja vastahyökkäys kietoutuvat yhteen. Uhriutuja ei koskaan pyydä anteeksi, sillä hänhän on tässä se uhri. Hän voi korkeintaan pahoitella sitä, jos joku on pahoittanut mielensä, mitä kutsutaan epäanteeksipyynnöksi. Sori siitä, että olet herkkänahkainen.
Jos esitettyyn kritiikkiin suhtautuu ylimielisesti tai välinpitämättömästi, on viesti tämä: sinun tunteillasi ja tarpeillasi ei ole merkitystä, sinua ei tarvitse kuunnella. Tällainen kokemus ei saa kritiikkiä lakkaamaan, vaan päinvastoin se eskaloituu yhä uudestaan ja uudestaan uusissa tilanteissa. Luen parhaillaan teosta, jossa selitetään väkivallattoman vuorovaikutuksen menetelmää. Siitä olen oivaltanut, mikä edellä esitellyissä tavoissa reagoida kritiikkiin mättää. Vaikeneminen, vastahyökkäys, selittely ja uhriutuminen ovat kaikki myrkkyä todelliselle vuorovaikutukselle. Ne sulkevat kommunikaation portit. Väkivallaton vuorovaikutus haastaa keskustelun molempia osapuolia skarppaamaan siinä, mitä sanon ja miten sanani ymmärretään, sekä mitä kuulen ja miten siihen reagoin. Me ollaan empaattisia kaikki, kun oikein silmiin katsotaan.
Alussa oleellista on havainnointi, johon ei sekoiteta tulkintaa. Kuulinko varmasti oikein, mitä toinen sanoi? On hyvä esittää tarkentavia kysymyksiä, ei vaativaan tai puolustautuvaan sävyyn, vaan puhtaasti siinä tarkoituksessa, että ymmärtäisin, mitä toinen kuuli minun sanovan ja varmistaisin, että kuulin tarkasti, mitä hän sanoi. Kritiikin esittäjää autetaan muotoilemaan viestinsä omasta näkökulmastaan: miltä hänestä tuntuu ja mistä se johtuu. Ei passiivimuotoa, ei yleistämistä; palautettahan annetaan oman kokemuksen pohjalta. Lopuksi viesti muotoillaan pyynnöksi. Tavoite on, että kritiikin esittäjä kykenee tunnistamaan, mikä tarkalleen ottaen mättää ja sanoittaman riittävän selvästi, mitä konkreettista toivoo häneltä, jota kritisoi. Vasta silloin päästään neuvottelemaan ratkaisuista, joihin molemmat osapuolet voivat olla tyytyväisiä.
Väkivallaton vuorovaikutus on kehitelty menetelmäksi, jolla konflikteja käsitellään kasvokkain. Somemaailmassa kommunikointi on monimutkaisempaa ja myös kasvottomampaa. Moni purkaa turhautumistaan kirkkoa kohtaan. ”Kirkko” ei kuitenkaan ole henkilö eikä voi vastata – ellei joku anna kirkolle kasvoja ja ryhdy keskustelukumppaniksi. Mutta kuka haluaa käyttää kirkon ääntä, jos pelkää seurauksia?
Jos kritiikkiä ei pidä lähtökohtaisesti uhkana, se voi avata mahdollisuuksia parempaan ymmärrykseen. Pelkästään se, että ihminen tulee nähdyksi ja kuulluksi ja että hänen kokemuksensa otetaan vakavasti, voi lievittää jännitettä. Kritiikin kuunteleminen ei tarkoita, että omista periaatteista pitäisi luopua. Se tarkoittaa toisten tarpeiden huomioimista ja sellaisen tien etsimistä, jossa ne otetaan huomioon. Etenkin kirkossa tämä pitäisi ottaa vakavasti, sillä tällainen asenne palautuu itseensä Jeesukseen, jonka eräs avainkysymyksistä oli: ”mitä haluat minun tekevän sinulle?”