Kirkollista keskustelua seuraamalla olen tullut siihen tulokseen, että nainen on kaikenikäisenä ja kaikissa rooleissa ongelma kirkolle.
Viimeisin päivittely nousi kirkon nelivuotiskertomuksen havainnosta, että ensimmäistä kertaa nuoret naiset ovat vähemmän uskonnollisia kuin samanikäiset miehet. Nämä oudot otukset, millenniaalinaiset, heidän valintansa, tapansa ja ennen kaikkea välinpitämättömyytensä kirkkoa kohtaan olivat monen huulilla kirkolliskokouksessa pidetyissä puheenvuoroissa. Mikä millenniaalinaisia vaivaa? Miksi he eivät tajua kiinnittyä kirkkoon?
Eikä siinä vielä kaikki. Kirkosta kiinnostumattomat millenniaalinaiset pilaavat myös seuraavan sukupolven. ”Erityisesti nuorten naisten haluttomuus identifioitua uskonnollisiksi tulee heijastumaan nopeasti kristillisen perinteen välittymiseen Suomessa” asia muotoillaan kirkon nelivuotiskertomuksessa. Tutkimusten mukaan uskonnollisuus siirtyy lapsille nimenomaan äidin kautta. Kirkosta etääntyneet millenniaalinaiset eivät välitä jälkikasvulleen perinteisiä kristillisiä tapoja eivätkä pidä kastetta tärkeänä rituaalina. Mieleeni ei muistu, että isiä olisi syyllistetty lastensa uskonnollisen kasvatuksen tai kasteelle tuomisen laiminlyömisestä. Naisten hommia. Naisten syy.
Yhä tiheämpään olen kuullut huolipuhetta kirkon naisistumisesta. Miesten – etenkin nuorten miesten – kirkkoon kuuluminen on jo kauan ollut naisia vähäisempää. Kun nuoret miehet jättävät kirkon, on vika kirkon liian pehmeässä ja feminiinisessä imagossa – siis naisissa. Kun nuoret naiset jättävät kirkon, on vika – niin missä?
Ongelma eivät ole vain nuoret naiset, jotka eivät kiinnity kirkkoon. Ongelma näyttää olevan myös iäkkäämmät naiset, joka on kirkon uskollisimpia jäseniä ja aktiivisimpia kirkossakävijöitä. He ovat ongelma, koska kirkko naisistuu. Sen sijaan, että näitä uskollisia jäseniä kiiteltäisiin sitoutumisesta, heitä syyllistetään tilan viemisestä miehiltä.
Kirkko naisistuu -korttia heilutellaan etenkin kirkon työntekijöistä puhuttaessa. Diakoniatyöntekijät, lastenohjaajat ja seurakuntasihteerit ovat kautta aikojen olleet voittopuolisesti naisia eikä se ole herättänyt laajamittaista huolestumista. Muutos, mikä on tapahtunut, on papiston naisistuminen. Huoli kirkon naisistumisesta on herännyt siis vasta sen myötä, kun naisten määrä on lähtenyt kasvuun siinä työntekijäryhmässä, jolla on kirkossamme eniten valtaa.
Nainen on ongelma myös alttarilla. Hän on ykseyden este, hänen takiaan kaikki kirkon jäsenet eivät voi tulla samaan ehtoollispöytään. Hän on ekumeenisten neuvotteluiden kiusallinen norsu olohuoneessa. Riidoilta vältytään, kun naispapit siirretään sivuun. Katkenneen ehtoollisyhteyden ratkaisemiseksi siellä sun täällä yhä edelleen ehdotetaan ja joskus myös siunataan se ratkaisu, että pantapaitainen nainen häivytetään näkyvistä. Annetaan tilaa naispapittomille messuille, joihin kaikki voivat tulla, toisin kuin seurakunnan päämessuun, jossa alttarilla saattaa olla kirkon ongelma, nainen.
Kukaan ei toivo, että kirkossa olisi pelkästään naisia. Uskon, että kirkolle hyvää haluavien yhteinen toive on, että kirkko olisi kutsuva, merkityksellinen ja puhutteleva kaikille sukupuolille. Evankeliumi kuuluu kaikille, ja kirkon tehtävä on suuntautua heitä kohti, jotka ovat etäällä. Mutta minkään ihmisryhmän tavoitteleminen ei saa tapahtua toista alaspainamalla ja väheksymällä. Miltä tuntuu kirkkoa työntekijöinä ja seurakuntalaisina kannattelevista naisista, kun heistä puhutaan ongelmana?
Jos sama puheenparsi jatkuu, katoaa huolenaihe itsestään. Millenniaalinaiset äänestävät jo nyt jaloillaan.