Kuka kertoisi Kristuksesta? kysyi piispa kirkon työntekijöiltä, joiden tehtävänä on viestiä kirkon tekemästä työstä.
Kirkko kieltäytyy keskustelemasta hengellisistä kysymyksistä, väittää pastori, jonka tehtäviin kirkon työntekijänä kuuluu keskustella hengellisistä kysymyksistä.
Kyllä kirkot täyttyisivät, jos vain rohkeammin julistaisimme Jumalan sanaa! kommentoi toinen pastori somekeskustelussa kollegoilleen.
Kuka on kirkko?
Kirkon työntekijöiden joukosta löytyy yllättävän paljon itsestä etäännytettyä konditionaalipuhetta. Kirkon tulisi olla uskollisempi Raamatulle tai olla enemmän ajassa kiinni. Kirkon tulisi ottaa rohkeammin kantaa tai keskittyä puhumaan Jeesuksesta. Kirkon tulisi jalkautua ihmisten pariin tai lakata puuhastelemasta kaikenlaista. Kritisoitava asia vaihtelee, mutta yhteistä konditionaalipuheelle on vastuun siirtäminen kasvottomalle taholle nimeltä kirkko. Ensimmäisenä herää kysymys, miksi kritisoija itse ei tee niin. Miksi hän itse ei toimi niin kuin toivoo ”kirkon” toimivan? Yleensä opetamme, että kirkko on jäsenistään muodostuva yhteisö; kirkko olemme me. Suuren yleisön silmissä kirkko on yhtä kuin sen työntekijät ja aktiivikristityt. Kriittisessä puheenparressa kirkko on kuitenkin kaikkea muuta kuin minä itse. Jonkun muun tuolla jossain pitäisi hoitaa homma paremmin, julistaa rohkeammin ja puhua enemmän Jeesuksesta. Kuka on se kirkko, jonka tulisi olla toisenlainen, jos en juuri minä?
Jumalapuhe voi hyvin
Konditionaalipuhe on huolipuhetta, mutta erityisen ikävä piirre siinä on kollegoiden dissaaminen. Valittelemalla sitä, miten ponnettomia saarnat nykyään ovat, annetaan ymmärtää, että muut papit eivät osaa asiaansa. Eräskin kollega kertoi pitäneensä kirjaa siitä, kuinka monta kertaa hän kuuli pappien mainitsevan saarnoissaan sanat synti ja pelastus. Harvoin niitä kuulemma kuuli. Hän veti siitä sen johtopäätöksen, että papit eivät puhu synnistä ja pelastuksesta. Olen aivan eri mieltä. Itse saarnaan lähes aina synnin synniksi ja julistan pelastusta. Joskus jopa käytän näitä nimenomaisia sanoja, mutta useimmiten en. Olen nimittäin vakuuttunut, että puhe Jumalasta koskettaa enemmän, jos se tuodaan ihmisten elämänpiirin tasalle. Kirkon kielipelissä on lukemattomia termejä, joihin minun ikäluokallani – saati nuoremmalla – ei ole kosketuspintaa. Vanhurskaus, pelastus, synti, sakramentti. Listaa voi jatkaa vaikka kuinka, ja kirkon nettisivuilta löytyy jopa kirkko-suomi -sanastokin. Ymmärtävätkö ihmiset, mitä nämä sanat tarkoittavat? Ja jos eivät, auttaako asiaa, jos vieraita termejä hoetaan entistä tarmokkaammin?
On toki heitäkin, joiden mielestä pyhyys on irti arjesta. Jotkut suosivat vanhaa raamatunkäännöstä siksi, että sen kieli on vaikeammin käsitettävää, ei-arkista ja siten tuntuu pyhemmältä. He eivät odota saarnalta uusia näkökulmia, vaan tuttuja fraaseja ja perinteisiä käsitteitä. Ilman niitä saarna ei tunnu oikealta saarnalta. Kaikkien hengelliseen nälkään kristillinen kaanaankieli ei kuitenkaan vastaa. On sanamagiaa ajatella, että julistusvelvollisuus on täytetty, kun tietyt avaintermit on heitetty ilmoille.
Jumalapuhe on erilaista eri yhteyksissä. Lehtihaastatteluissa toimittajat eivät halua kuulla piispojen puhuvan Jeesuksesta vaan ajatuksistaan ajankohtaisiin kysymyksiin. Jumalasta puhutaan eri tavalla kirkossa kuin sanomalehtien palstoilla. Ei ajankohtaisohjelmiin ja aikakauslehtien henkilökuviin kutsuta ketään keskustelemaan siitä, mitä he ajattelevat Jumalasta. Mutta joka ikinen kerta messuun mennessäni kuulen siellä puhetta Jumalasta, liturgiassa jopa hyvin perinteisellä kielellä sanoitettuna. Jumalapuhe ei kerta kaikkiaan ole kirkosta kateissa.
Ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä
Ylipäänsä kirkossa ei puheesta ole pulaa. Sitä kyllä riittää. Ongelma on, että puhe on turhan usein yksisuuntaista, vuorovaikutusta välttävää. Tähän liittyy yksi konditionaalipuheen kestovoivottelun aihe: eri tavalla ajattelevien kirkon jäsenten tulisi kyetä keskustelemaan keskenään rakentavasti. Tämän lauseen pyrkimystä tuskin kukaan kiistää. Silti sekin on konditionaali. Tulisi, pitäisi. Miksei sitä tapahdu? Mikseivät ihmiset itse ala järjestää tilaisuuksia, joissa kunnioittavan keskustelun metodein kohdattaisiin vaikeita kysymyksiä? On epärealistista odottaa, että rakentava keskustelu käytäisiin lehtien mielipidepalstoilla tai sosiaalisessa mediassa. Yhtä epärealistista on odottaa, että joku muu tekee sen puolestani, että kyllä kirkon ylätaso käy nämä kunnioittavat keskustelut. Niitä tarvitaan joka puolella, joka seurakunnassa. Kuka haluaa aloittaa?
Myönteistä konditionaalipuhetta on lähinnä sellainen, joka kannustaa muutokseen myös puhujaa itseään. Todellisuus, jota toivotaan, tulee näkyväksi teoissa, ei puheissa. Tärkeää on, että yksilöinä, yhteisöinä – ja lopulta kirkkona – sanamme ja tekomme ovat sopusoinnussa keskenään. Onko näin?