Miksi eläintuotannosta puhumisesta loukkaannutaan?

Lari LohikoskiLari Lohikoski21.1.2021 Lukuaika: 5 min

On ihan ymmärrettävää, että kun joku puhuu vahvoin sanankääntein kriittisesti lihasta ravintona tai eläinten teollisesta kasvattamisesta, vastaanottajien reaktiot ovat voimakkaita. Ei ollut siksi yhtään yllättävää, että reaktiot olivat kovia myös kun pappi Kari Kuula kutsui kolumnissaan eläinten teollista käyttöä jopa saatanalliseksi. Moni eläintuotannon kanssa tekemisissä oleva ilmaisi loukkaantuneensa, uhkasi erota kirkosta, ja Kuula myöhemmin pahoittelikin sanavalintojaan. 

Eläinravinto on niin keskeinen osa ravintotottumuksiamme ja eläintuotanto on niin keskeinen osa maatalouttamme, että vahvasti kriittinen suhtautuminen siihen tuntuu monista – tai kenties jopa useimmista – henkilökohtaisesti loukkaavalta. Arkipäiväisen asian kutsuminen vahvimmalla tavalla pahaksi ja vääräksi loukkaa. Kenties suomalaisille asia on vielä monia muita kansoja henkilökohtaisempi: elämä täällä kylmässä pohjolassa ei yksinkertaisesti olisi menneinä vuosisatoina ollut mahdollista ilman eläinravintoa. Se näkyy jopa geeneissämme: toisin kuin esimerkiksi välimerellisillä kansoilla, meillä aikuisetkin pystyvät käyttämään maitoa ja sen sisältämää laktoosia ravinnossaan – pitkälti siitä johtuu maidon poikkeuksellinen asema suomalaisessa ravintokulttuurissa.

Silti on niin, että eläinravintoa ja eläinten teollista tuotantoa ihmisruuaksi alkaa koko ajan olla vaikeampi perustella. 

Ensiksi, olemme vasta hiljalleen alkaneet tiedostaa, että eläimet todella ovat ihan samalla tietoisuuden, kokemuksen ja kärsimyksen jatkumolla ihmisten kanssa. Vaikka ihmiset ovat aina luoneet läheisiä suhteita lemmikkieläimiinsä, olemme silti kyseenalaistaneet sitä, kokevatko eläimet todella kipua, pelkoa tai ahdistusta joutuessaan kaltoin kohdelluksi tai eläessään olosuhteissa jotka eivät ollenkaan vastaa lajityypillisiä tarpeita. 

Eläinten ideologisella esineellistämisellä on pitkä historia, siihen – kuten moneen muuhunkin asiaan – vaikutti voimakkaasti koko länsimaisen maailmankuvan pohjalla vaikuttava Descartesin dualismi, jyrkkä jako aineettomaan mieleen ja fyysiseen ruumiseen. Descartesille vain ihmisillä oli sielu, eläimet sen sijaan ovat mekaanisia koneita ja niiden kivunilmaukset vain automaattisia refleksejä, joiden takana Descartesin mukaan ei ole tuntevaa olentoa. Descartesin näkemyksestä tuli tieteen valtavirtaa, ja vasta aivan viime vuosikymmeninä siitä juontuvaa välinpitämätöntä suhtautumista eläinten kärsimykseen on alettu ymmärtää kyseenalaistaa. 

Tietenkin eläinten esineellistävällä kohtelulla on myös aste-eroja. Eläinten kohtelu suomalaisella maatilalla on merkittävästi säädellympää kuin monessa muussa maassa, ja meillä myös tuotantoeläinten hyvinvointi on asia, johon kiinnitetään aktiivisesti huomiota. Suomalaisen eläintenhoidon suhteellinen paremmuus ei silti poista periaatteellista kysymystä: onko ylipäätään oikein pakottaa tuntevia eläviä olentoja olosuhteisiin, jota ne eivät lajityypillisesti itse valitsisi ja jotka tuottavat niille kärsimystä? Esimerkiksi siat ovat tutkimusten mukaan älykkäämpiä kuin kolmivuotiaat lapset. 

Vaikka kylmässä pohjolassa oli aiemmin hengissä pysymiseksi välttämätöntä syödä lihaa ja käyttää laajasti myös eläinten omille lapsilleen tuottamaa maitoa, niin enää näin ei ole. Pystymme ja osaamme tasapainoisen ruokavalion rakentamisen myös ilman eläinperäisiä tuotteita. Eläinten teollinen kasvattaminen ihmisten ravinnoksi ei olisi enää välttämätöntä, ja kun tiedämme sen aiheuttavan kärsimystä, eikö olisi moraalisesti oikein että pyrkisimme käytössämme olevilla keinoilla vähentämään sitä?

Toinen olennainen asia eläinten ravintokäyttöön liittyy ilmastoon ja laajemmin planeetan pahasti horjuneeseen ekologiseen tasapainoon. Neljännes maailman kasvihunekaasupäästöistä  syntyy ruuantuotannosta ja yli 60% ruuantuotannon päästöistöä syntyy lihantuotannosta. Eläinperäisen ruuan päästöt ovat jopa 10-50 kertaa suuremmat kuin kasviperäisen. Suomessa toki lihantuotannon päästöt ovat suhteessa alhaisemmat kuin monessa muussa maassa, mutta silti täälläkin ne ovat absoluuttisesti korkeita muihin ravinnonlähteisiin verrattuna. Viidennes keskivertosuomalaisen hiilijalanjäljestä tulee ravinnosta, ja neljä viidesosaa suomalaisen ruokaan liittyvistä päästöistä tulee lihasta, munista ja maitotuotteista. 

Näitä on varmasti hyvä katsoa ihan taulukkoina, sillä numerot eivät valehtele. 

Keskivertosuomalaisen hiilijalanjälki on 10 300kg ja se jakautuu asumisen, ruoan, liikkumisen ja kulutuksen mukaan.

(Lähde: https://www.sitra.fi/artikkelit/keskivertosuomalaisen-hiilijalanjalki/)

Vaikka välillä asia halutaankin niin esittää, niin keskustelussa ravinnon eläin- tai kasvipainotteisuudesta ei ole kyse makutottumuksista tai identiteeteistä, vaan siitä, että nykyinen ravintotuotanto ja -kulutus ei ole kestävästi toteutettu. Yksinkertaisesti näin emme voi jatkaa, tai menetämme planeettamme.

Kolmas tähän liittyvä asia on toki vielä terveys. Ruokaviraston suositus punaisen lihan määrälle ruokavaliossa on n. 500 grammaa lihaa viikossa, mutta suomalaiset syövät lihaa keskimäärin monikertaisesti tätä enemmän. Punaisen lihan syömisellä on yhteys erityisesti moniin voimakkaasti yleistyneisiin suolistosyöpiin. Lihan kulutuksen vähentämisestä on myös henkilökohtaisia terveydellisiä hyötyjä.

On varmaankin ihan selvää, että tämän lisääntyneen ymmärryksemme seurauksena olemme nyt matkalla tulevaisuuteen, jossa eläinperäistä ravintoa kulutetaan ja tuotetaan huomattavasti nykyistä vähemmän. Kokonaan siitä tuskin tullaan luopumaan ja myös lihakarjaa on ainakin pienimuotoisemmin mahdollista kasvattaa ekologisesti kestävällä ja eläinten hyvinvointia tukevalla tavalla, mutta lihan merkitys ravintosuosituksissa tulee vähentymään, lihaeläinten teollisen tuotannon mittakaava tulee laskemaan ja elävien eläinten tuottamaa lihaa tullaan korvaamaan paitsi uusilla kasviproteiineilla, myös keinolihalla. Eläintuotantoon liittyvää keskustelua ei siksi kannattaisi torjua, vaan ennemmin pyrkiä osallistumaan keskusteluun, jossa mietitään tietä toiselta näyttävään tulevaisuuteen.

Miten sitten pitäisi suhtautua niihin puheenvuoroihin, joissa tuodaan esille moraalisella tavalla kriittisiä näkökulmia lihan kulutukseen ja tuotantoon? Auttaisiko perinteinen kristillinen käsitteistö, kuten alussa mainitussa kolumnissa? Jos ymmärrämme ja hyväksymme sen, että nykyisen kaltainen teollinen lihantuotanto ei ole oikein, voimme ehkä ajatella, että lihantuotanto on vähän kuin perisynti – olemme syntyneet sellaiseen ruoka- ja talousjärjestelmään, jossa useinkaan emme yksinkertaisesti voi välttää eläimiä ravinnonlähteenä. Siksi meidän on syytä olla itseämme ja muita kohtaan armollisia: eläinten hyväksikäytön ja kaltoinkohtelun perisynti on jotain sellaista, josta irti pääseminen ei tapahdu hetkessä, eikä se ole vain yksilöiden valinnasta kiinni.  Vaikka näin on, tämä ei tarkoita sitä, etteikö silti pitäisi pyrkiä vähentämään lihan kulutusta ja tuotantoa, ja sen myötä vähitellen pääsemään kohti sellaista maailmaa, jossa vapaudumme tämän tarpeetonta kärsimystä ja ekologista tuhoa tuottavan perisynnin kahleista.


blogit.evl.fi on Kirkon viestinnän tuottama blogialusta. Kirjoituksista vastaavat niiden kirjoittajat, eivätkä ne välttämättä edusta kirkon virallista kantaa.