Yksi parhaita kisasuorituksiani on tähän mennessä ollut keväällä 2014 Madeira Island Ultra Trailillä. Kisareitti halkaisee Madeiran lännestä itään. Matkaa on 116 km ja nousumetrejä kertyy 6800. Madeiralle tyypilliseen tapaan nousut ja laskut ovat jyrkkiä reitin kiertäessä levadoita ja polkuja pitkin.
Omassa mielessäni suorituksen on tehnyt onnistuneeksi sen tasaisuus ja nousujohteisuus. Muistan, miten ensimmäiset kahdeksan kilometriä olivat takkuisia, mutta sen jälkeen palaset loksahtivat kohdalleen. Loput 108 kilometriä menivät hallitusti, hyvävoimaisena ja jatkuvasti sijoitusta parantaen. Vaikka maalissa olin totta kai jo väsynyt, tuntui myös, että olisi helposti voinut jatkaa pidemmällekin. Olin vähän hämmentynyt siitä, miten helposti kisa lopulta meni.
On myös kisoja, jotka hyvästä valmistautumisesta huolimatta ovat menneet jossain kohtaa metsään. Välillä nämä kisat ovat päättyneet keskeytykseen. Kun kisoja on jälkikäteen analysoinut, syy keskeytykselle on muutaman kerran ollut selkeä isompi fyysinen ongelma, mutta vielä useammin henkinen katkeaminen pienempien fyysisten vaikeuksien edessä. Siis, juokseminen ei ole syystä tai toisesta enää tuntunut hyvältä ja yhdessä väsymyksen kanssa se on lopulta syönyt halun jatkaa. Omaa asennoitumista ei ole kisan kuluessa kyennyt sopeuttamaan siihen, että tänään ei ole hyvä päivä.
Yksi osa ultrajuoksun hienoutta on siinä, että kisoissa joutuu taiteilemaan fyysisten ja henkisten rajojen kanssa. Päättäväisyydellä voi puskea eteenpäin silloinkin, kun jokainen askel sattuu. Välillä henkinen katkeaminen johtaa kisan päättymiseen, vaikka fysiikan puolesta jatkaminen olisi ollut mahdollista.
Usein omat rajat eivät ole siinä, missä niiden olettaa olevan. Hyvinä päivinä rajat ovat pidemmällä kuin odotti, huonoina ne tulevat vastaan nopeammin kuin ajattelikaan. Mahdollisuus hakea omia rajoja on ollut yksi tärkeimpiä asioita, mitä olen saanut juoksemisen kautta. Rajojen hakeminen johtaa rajojen siirtämiseen, sekä fyysisesti että henkisesti. Vaikka on kuinka kokenut, koskaan ei ole valmis.
Rajojen etsiminen on eräänlaista ihmettelyä: kuinka pitkälle, nopeasti, tai haastavissa olosuhteissa voinkaan liikkua. Samalla se ohjaa syvempään vuorovaikutukseen luonnon kanssa: mikä on näissä olosuhteissa mahdollista ja turvallista. Luonnon asettamien rajojen näkeminen laittaa kuin itsestään oman tekemisen oikeisiin mittasuhteisiin. En voi olla luonnon yläpuolella ja välittämättä siitä, vaan aina riippuvainen luonnosta ja sen armoilla. Kun näkee oman riippuvaisuutensa luonnosta, luontoa ei voi olla kunnioittamatta ja arvostamatta. Näinkin voi elämää rakastaa.