(Kuva: Miska Koivumäki)
Miltä oma keho tuntuu? Miltä jalat tai jalkaterät tuntuvat, kun niiden lihakset toimivat? Entä muut vartalon lihakset?
Juoksemisen myötä olen oppinut tunnustelemaan omaa vartaloa. Luultavasti monen muun lajin harrastajat voisivat sanoa samaa. Miltä eri lihakset tuntuvat kun niitä käyttää tai ne ovat rasittuneita ja myös kuinka pitkälle omaa kroppaa voi puskea. Millaiselta erilaiset rasitustilat tuntuvat ja myös miltä tuntuu, kun kunto on huipussaan ja kroppa vain odottaa, että pääsisi liikkeelle.
Mitä paremmin olen oppinut tunnustelemaan omaa vartaloani, sitä enemmän olen oppinut arvostamaan sitä. Oma vartalo on muuttunut jostakin, joka vain on, selkeämmin osaksi minua. Se määrittää ja mahdollistaa sitä, mitä voin tehdä. Juokseminen on konkretisoinut sen, mitä on olla ruumiillinen.
Yksi modernin elämän vähemmän autuaita vaihtokauppoja on se, että samalla kun tekninen kehitys ja elintason nouseminen on monella tavoin helpottanut elämää, kehitys on tehnyt ruumiista näennäisen tarpeettoman. Auto mahdollistaa liikkumisen ilman lihasvoimaa. Työ on muuttunut toimistotyöksi. Vapaa-aikana ei tarvitse nousta sohvalta. Mutta jos omaa kehoaan ei koskaan käytä, sitä ei opi tuntemaan. En tarkoita, että kaikista pitäisi tulla urheilijoita. Mutta haluan kyllä kannustaa etsimään omaa tapaa käyttää omaa kehoaan, oli se sitten liikunnan, työn, taiteen, tai minkä tahansa ruumiillisen tekemisen kautta.
Miten voi omata vahvan ja elävän suhteen luontoon muuten kuin oman ruumiin välittämänä? Kesäinen ruoho jalkojen alla tai kylmä vesi järvessä liittävät meidät luontoon sekä omaan itseemme. Mitä selkeämmin tuntee ja kokee oman ruumiinsa sekä itsensä osana luontoa, sitä todellisemmaksi muuttuu ajatus itsestä Jumalan luomana.
Kristinuskon ytimessä on ajatus inkarnaatiosta: Jumala tuli ihmiseksi. Siis Jumala tuli hikoilevaksi, väsyväksi, kehollaan tuntevaksi, luontoa ihmetteleväksi ihmiseksi. Se, jos mikä, antaa arvon ihmiskeholle.