Hengellisyydestäni

Stiven Naatus26.12.2019 Lukuaika: 0 min

Oman hengellisyyden avaaminen ei ole yksinkertainen asia. Ensiksi siitä syystä, että se koetaan hyvin yksityiseksi asiaksi. Koen sen itsekin sellaiseksi. Kertomalla siitä tulee jollakin tavalla alastomaksi. Toiseksi siksi, että siinä on niin monia ulottuvuuksia. Ihmisen hengellisyys on kuin identiteetti, se näkyy kenties ulospäin tietynlaisina asioina, mutta siihen sisältyy monia kerroksia ja lukemattomia tarinoita. Mutta minä nyt yritän lyhyesti. Avaan muutamia suuntia, jotka koen sisäisesti kokemassani hengellisyydessäni tärkeiksi. Niistä voi muodostua jonkinlainen kartta hengelliseen todellisuuteeni. Tai sitten voi olla muodostumatta. Mutta jos sinua kiinnostaa, olet joka tapauksessa tervetullut tutustumaan, ajattelitpa tai uskoitpa miten hyvänsä.

  1. Hiljaisuus

Kaikki lähtee liikkeelle sisäisestä hiljaisuudesta. Ilman pysähtymistä ja hiljentymistä ei ole aikaa tai tilaa sellaiselle, jota voisi kutsua hengellisyydeksi. Hiljaisuudessa olennaista on asioiden sisäinen katseleminen. Se ei ole tila, jossa pyritään johonkin tai jossa pitäisi olla jonkinlainen, esimerkiksi kristitty tai pappi, tai edes hyvä hiljentyjä. Hiljaisuus vain mahdollistaa asioiden sisäisen katselemisen. Se tuo myös esiin metelin, joka sisäisessä minässäni jyllää. Hiljaisuudessa tulevat ehkä esiin ne asiat, jotka minussa itsessäni estävät hengellisyyttä. Niitä voivat arjen kiire ja stressi, erilaiset sielun haavat ja niiden arvet. Erittäin voimakas sisäistä melua aiheuttava sana on ”pitäisi”. Milloin mistäkin tulevat ne sisäiset vaatimukseni sille, millä tavalla hengellinen minun ”pitäisi” olla. Annan sen kuitenkin olla, tulla ja mennä. Hiljaisuudessa pitäisi-sanaa vastaan asettuu luottamus siihen, ettei Jumala suuruudessaan kaipaa minun asettumistani jollekin sisäiselle mutkalle. Siispä vain olen.  Hiljaisuudessa, metelin takaa kuulen jotakin, jota kutsun sieluni kaipaukseksi. Muuta en siitä osaa sanoa, kuin että se on kaipausta johonkin suurempaan.

2. Maailma

Kun lähtee liikkeelle hiljaisuudesta, saapuu eräänlaiseen tienristeykseen, jossa toiseen menemällä pääsee ”maailmaan” ja toiseen suuntaan ”uskoon”. Ei, en tarkoita, että nämä asiat olisivat toistensa vastakohtia. En myöskään usko, että ne ovat kaukana toisistaan, sillä ne kuuluvat yhteen toistensa kanssa. Aloitetaan maailmasta. Maailmalla tarkoitan sitä, mitä meissä ja meidän ympärillämme tapahtuu joka päivä. Millainen on tämä todellisuus, jossa elän. Hengellisyys ei ole mikään maailmasta irti oleva kupla, joka toteutuu pyhäisin kirkossa tai muussa pyhässä paikassa tai vain tietyn tyyppisten ihmisten kesken. Jokaisella tapahtumalla on hengellinen ulottuvuus. Siihen kuuluu niin kärsimys ja kipu kuin oikeudenmukaisuuden toteutuminenkin. Tarkoitan sitä, ettei hengellisyys voi olla sellaista, joka sulkee silmänsä siltä, mitä tässä maailmassa on meneillään. Mikään pyhä ei oikeuta katsomaan ihmisen ohi tai lisäämään toisen tuskaa. Hengellisyys on silmät ja sydän auki kulkemista. Hengellisyys ei siis voi olla mitä tahansa, se on syvästi sidoksissa totuudellisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen.

Silmien auki pitäminen vapauttaa myös ajattelemasta, että maailman pitäisi olla minun uskoni tai hengellisyyteni näkökulmasta tieteellisesti tai muussa mielessä tietyn mallinen. Voin aina tulla polullani mutkaan, jossa opin jotakin uutta, jossa käsitykseni muuttuu. Jollain lailla aavistan, että myös tämä liittyy siihen kaipaukseeni johonkin suurempaan.

3. Usko

Uskolla en tarkoita ihmisen uskoa johonkin tiettyyn oppiin tai mitään erillistä hengellisyyden muotoa. Tarkoitan uskolla koko sitä uskon ja uskonnollisuuden perinnettä, jossa minun juureni ovat. Siihen sisältyy niin Raamattu kuin monet muutkin kirjoitukset ja Raamatun tulkitsemisen vuosituhantinen perinne lukuisine käänteineen. Siihen sisältyy kristillinen ja myös luterilainen oppikäsitys monine muotoineen ja tulkintatapoineen. Siihen sisältyvät jumalanpalvelukset, pyhät toimitukset, rukoukset ja laulut. Siihen sisältyy monien ihmisten hengellinen viisaus ja syvät ajatukset. Tarkoitan tällä uskolla myös kaikkia niitä kohtaamisia ja keskusteluja eri tavalla ajattelevien ja uskovien ihmisten kanssa, myös eri uskontojen edustajien kanssa, jotka ovat opettaneet minua ymmärtämään jotakin hengellisyyden luonteesta.

Tämä usko, koko se hengellinen perintö, jonka osa satun tässä ihmiskunnan historian vaiheessa olemaan, on minulle jatkuvaa prosessia, keskustelua ja vuoropuhelua näiden asioiden kanssa. Koen olevani vasta matkalla, jossa silloin tällöin on pysähdyspaikkoja, joita kutsun hengellisiksi lähteiksi. Ne ovat asioita, tilanteita, ihmisiä ja tapahtumia, joissa sisäinen, syvin minäni tulee levänneeksi ja vahvistuneeksi, ja jossa koen tulleeni ruokituksi.

Vaikka uskoni on osa vuosituhantista perinnettä ja kertynyttä viisautta, se on syvästi sidoksissa tähän maailmaan. Tämä usko tulee todelliseksi tässä elämässä, myös siinä mitä tapahtuu ihmisten välillä. Siksi uskonnollista perinnettä tulkitsevalla on aina moraalinen vastuu siitä, mitä hänen tulkinnastaan seuraa. Se ei voi tehdä ihmisten elämää raskaammaksi tai aiheuttaa haavoja.

Miltäkö se usko tuntuu? Se saattaa olla raskastakin painia asioiden kanssa tai yksinäisen autiota erämaata, mutta se voi olla myös poreilevan hilpeää ilonpitoa.

Ja vaikka nyt kuvaan uskoa omasta näkökulmastani, se ei ole irrallaan muista ihmisistä, yhteisöstä.

4. Yhteisö

Maailman ja uskon risteyskohdasta tie jatkuu vielä neljänteen suuntaan, sen nimi on yhteisö. Suhteeni sanaan yhteisö uskonnollisessa mielessä on ristiriitainen. Minulla on kokemuksia siitä, että miten uskonnollinen yhteisö voi olla empatiakyvytön, jopa tuhoisa ja väkivaltainen. Toisaalta minulla on kokemuksia siitäkin, kuinka hengellinen yhteisö on tukenut ja kannatellut minua vaikeissa elämäntilanteissa.

Ihmisinä olemme väistämättä jollakin tavalla osa jotakin yhteisöä. Kovin vahva yksilöllisyys on minusta illuusio, olemme enemmän kiinni toisissamme kuin kuvittelemme. Myöskään usko, uskonnollisuus tai hengellisyys ei voi olla irti yhteisöstä. Itse asiassa hengellisyydessä on aina kysymys monista yhteisöistä. On niitä yhteisöjä, joita osa ollaan nyt, ehkä niitäkin, joiden osa joskus on ollut, tai kenties suku tai perhe on ollut. On niitä yhteisöjä, joita vastaan omaa ajattelua peilataan, en ole niin kuin nuo. On myös niitä historiaan jo menneitä yhteisöjä, joiden kokemuksia nyt peilaamme omiimme ja joiden uskoa tänään pohdimme.

Uskon, että hengellisyys toteutuu myös palvelemalla sitä yhteisöä, jonka osa on. Tämän yhteisön ei tarvitse mitenkään välttämättä olla erikseen hengellinen yhteisö. Eikä sen palvelemisen tarvitse senkään välttämättä olla sellaista, jota pitäisi voida sanoa ”hengelliseksi”. Tämän takana on ajatus siitä, että meidät on kutsuttu olemaan täällä toisiamme varten. Se on ehkä jollain tavalla myös mielekkään elämän kannalta välttämätön ajatus.

Vielä on niin, että hengellisyyteni ja uskoni kaipaa ja tarvitsee yhteisöä, jonka keskellä se tulee osaksi suurempaa kokonaisuutta.

Lopuksi

Kuvasin hengellisyyttäni neljän suunnan avulla, jotka kaikki ovat sidoksissa toisiinsa. Minulle on mahdotonta ajatella hengellistä elämää ilman pysähtymistä ja hiljaisuutta, sillä ne ovat myös edellytyksiä oman sisäisen todellisuuden kuuntelulle ja siis sisäiselle aitoudelle ja rehellisyydelle. Pelkällä sisäisellä äänellä ei kuitenkaan pitkälle pötkitä, sen ja hengellisyyden on oltava kiinni siinä, mitä nyt ympärillämme tapahtuu, mitä tapahtuu ihmisille ja tälle maailmalle. Sen on oltava kiinni myös siinä hengellisessä perinteessä, jossa juureni ovat. Tämän perinteen on taas oltava jatkuvassa vuorovaikutuksessa totuuteen ja oikeudenmukaisuuteen pyrkimisen kanssa. Lopulta on myös se yhteisö, ne ihmiset, joiden keskellä nyt elän ja teen töitä. Mikä kaiken keskellä on minun tehtäväni?

Jos juttuni alkavat sinusta kuulostaa kovasti ihanteellisilta ja turhan hyvässä järjestyksessä olevalta, olet luultavasti oikeassa. Todellisuus on aina ristiriitainen, kaoottinen ja täynnä jännitteitä. Aina jokin pikkuasia ottaa kasvaa elämää suuremmaksi ja tosielämässä äyskin turhautuneena kaupan kassajonossa, kun unohtui ostaa kurkkua.

Mutta minulle nuo neljä kuvaamaani suuntaa piirtävät myös ristin. Se tarkoittaa minulle sovintoa, ristiriidat ja jännitteet saavat olla, sillä kyse on minua isommasta asiasta. Se tarkoittaa myös rakkautta ja myötätuntoa, jotka lämmittävät sisimpääni, saavat minut avautumaan uudelle ja katsomaan uteliaana mitä tulossa on. Se tarkoittaa myös vapautta. Vapautta siitä, että minun tai maailman pitäisi olla jonkinlainen tai että hengellisen elämäni pitäisi olla jossakin erityisessä järjestyksessä. Kutkuttavaa.

Kiitos kun luit tähän asti. Toivon sinulle kaikkea hyvää matkallasi.

Stiven


blogit.evl.fi on Kirkon viestinnän tuottama blogialusta. Kirjoituksista vastaavat niiden kirjoittajat, eivätkä ne välttämättä edusta kirkon virallista kantaa.