Kirkollista keskustelua on viimeiset viikot hallinnut puhe nuorten aikuisten, erityisesti nuorten naisten, irtaantuminen kirkosta ja sen edustamasta uskosta. Teema puhututti kirkolliskokousta, kun se keskusteli tuoreesta kirkon nelivuotiskertomuksesta. Tutkimuksessa havaittiin ensimmäisen kerran, että nuoret naiset ovat vähemmän uskonnollisia kuin samanikäiset miehet. Miksi nuoret naiset ovat ajautuneet kirkosta eroon, ja mitä asialle pitäisi tehdä?
Helsingin seurakuntayhtymän tuore viestintäkampanja ”Ilman sinua” herätti kirkollisessa, sosiaalisessa mediassa vilkasta keskustelua heti julkaisemisensa jälkeen. Kampanjan perusviesti on suunnattu 20-35 -vuotiaille nuorille aikuisille, eli ns. Z-sukupolville ja millenniaaleille. Sen tavoitteena on mm. kiittää jäsenyydestä ja muistuttaa, että jokainen voi tuoda iloa ja valoa omassa lähiyhteisössään. Kampanjaan kohdistuneessa kritiikissä on kiinnitetty huomiota esimerkiksi siihen, että #ilmansinua näyttää viittavan täysin päinvastaiseen (”pärjäämme hyvin ilman sinuakin” tai ”kirkko toimii ilman sinuakin”). Samoin on kiinnitetty huomiota siihen, vastaako kuva lämpimästä yhteisöllisyydestä todellisuudessa sitä tarjontaa, mitä seurakunnilla Helsingissä kampanjan kohderyhmille on.
Itsekin osallistuin tuohon keskusteluun ja kysyin mm. sitä, miksi kampanjassa ei tule kirkon uskon näkökulma esiin. Miksi kirkollisessa viestintäkampanjassa ei voi mainita sanaa Jumala tai Jeesus?
Kotimaa24 -palstan kolumnissa Olli Seppälä kritisoi kritisoijia ja lainasi Wiion viestintälakeja ”on olemassa aina joku, joka tietää sinua itseäsi paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut”. Kaikki kritiikki ja kysymykset eivät kuitenkaan ole tahallista väärinymmärtämistä tai ilkeilyä, vaan ihan aito kysymys: Voiko Jumalasta puhua nykysuomeksi ilman että se on luotaantyöntävää ja ahdistavaa? Ja jos voi, niin kenen tällaista jumalapuhetta sopii esittää, jos ei kirkon omassa viestinnässään? Puhe Jumalasta ja Jeesuksesta pitäisi saada kaikumaan myös kirkkorakennuksen fyysisten seinien ulkopuolelle.
Kirkon eri edustajien, niin viestinnän, työntekijöiden kuin ihan tavallisten seurakuntalaistenkin, pitäisi puhua Jumalasta ja uskosta. Tämä viesti saa ja voi olla moniääninen, sillä sellainen meidän kirkkomme on. Puhe Jumalasta voi olla myös epävarmaa ja kyselevää, uusia ilmauksia etsivää. Rosoinen, etsivä puhe Jumalasta antaa tilaa myös omaa paikkaansa etsivälle kuulijalle. Liian kaunis ja siloteltu puhe ajaa vain kauemmaksi ja kohti kiiltokuvia, ei elävää Jumalaa.
Luotaantyöntävä Jeesus
Onko siis käynyt niin, että kirkko on itsekin luovuttanut ja lakannut ajattelemasta, että Jeesuksesta puhuminen voisi olla luontevaa, lempeää, kutsuvaa ja sovitettavissa yhteen tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja ympäristöstä huolehtimisen kanssa? Että Jeesuksella ja arkipäivän elämällä olisi tekemistä keskenään? Tai että sen uskolla voisi olla jotain annettavaa ns. henkisille etsijöille? Tai että evankeliumia elämäänsä kaipaisivat myös kirkon elämää etäämpää seuraavat, harvemmin kirkossa käyvät?
Pelkkä puhe ei toki riitä, varsinkaan jos se ei vastaa todellisuutta. Uskon tulisi näkyä myös siinä tavassa, jolla me kristityt yhteiskunnassa toimimme ja elämäämme elämme samoin kun sen pitäisi heijastua siinä tavassa, jolla satunnainen kävijä otetaan seurakunnassa vastaan.
En usko siihen, että kirkosta vieraantuneet ihmiset saadaan uudelleen kiinnostumaan sellaisilla viesteillä, jotka vain hyvin etäisesti viittavat siihen, mikä kirkko on ja miksi se on olemassa. Remo Ronkainen tiivisti tämän ajatuksen Twitterissä osuvasti: ehkä pitäisi puhua enemmän Jumalasta. Vähemmän omasta yhteisöstä ja hyvistä teoista, enemmän Jumalasta.
Kirkko ihmisille, jotka eivät usko Jumalaan?
Eri tutkimuksin on selvitetty niitä syitä, miksi ihmiset haluavat edelleen kuulua kirkkoon. Sekin on tutkimustiedolla vahvistettu, että monelle motiivina kirkkoon kuulumiseen yhä edelleen on se, että kirkko tekee hyvää. Aiemmin mainittu Kirkon nelivuotiskertomus tosin vahvistaa myös sen yleisemmän havainnon, että nykypäivän ihmiset eivät halua kuulua sellaisiin instituutioihin, joilla ei ole heille henkilökohtaista merkitystä.
Siitä huolimatta, että kuulutan tässä sellaisen kirkollisen puheen perään, jossa Jumalasta ja Jeesuksesta puhutaan avoimin kortein, en ollenkaan ajattele, etteikö kirkkoon voisi kuulua myös muista kuin uskonnollisista syistä. Jokainen kirkon jäsen on tervetullut ja arvokas.
Kirkon pitäisi pystyä tarjoamaan tilaa ja mahdollisuutta hengellisten ja henkisten kysymysten pohtimiseen myös niille jäsenille, jotka ovat epävarmoja sitoutumisestaan kirkon oppiin tai lähestyvät uskoa kokonaan muusta kuin opin näkökulmasta. Tästä voi seurata –tai olla seuraamatta– syvempi sitoutuminen kristilliseen uskoon. Hyviä avauksia tähän suuntaan on jo tehty, esimerkiksi Helsingin seurakuntien Hiljainen tila -hankkeen puitteissa.
Ajattelen kuitenkin, että jokaisen jäsenen tai jäsenyyttään pohtivan on hyvä olla tietoinen, mistä arvopohjasta käsin kirkko tekee sitä mitä tekee. Kirkko palvelee lähimmäisiä sen takia, että Jeesus käski tehdä niin. Ja tämä pitää myös sanoa ääneen.