Mitä on teologia ja kuka sitä voi kirkossa tehdä?

Jyri KomulainenJyri Komulainen27.9.2019 Lukuaika: 5 min

Olen huomannut, että kirkollisessa keskustelussa esiintyy kaksi tapaa puhua teologiasta. Kyse on tavallaan skaalan kahdesta päästä, joiden väliin sitten sijoittuu paljon muutakin puhetta.

Ensinnäkin teologia ymmärretään joissakin piireissä opilliseksi argumentaatioksi, joka lähtee liikkeelle luterilaisuuden ydinperinnöstä: Lutherin teologiasta ja luterilaisista tunnustuskirjoista.

Oikea ja tunnistettava teologia pysyttelee edellä mainittujen asettamissa raameissa ja toisintaa niissä esiintyvää terminologiaa. Oikeastaan teologia ei lisää mitään todellisuuteen, koska teologian perusteet ovat muuttumattomia, eikä teologian sisältö ole kiinni siitä, kuka puhuu.

Toiseksi on vallalla sellainenkin ajatus, että mikä tahansa puhe Jumalasta tai ylipäätään pohdinta elämän peruskysymyksistä on jo sinänsä teologiaa. Teologia piirtyy tällöin jonkinlaiseksi itseilmaisun syvennetyksi muodoksi, jonka kysymykset ja vastaukset nousevat kontekstista.

Istuessani kirkolliskokouksen yleisölehterillä olen kuullut kummankin teologiakäsityksen omaksuneiden puheenvuoroja – ja myös, miten eri lähtökohdista onnistutaan puhumaan toisen ohi.

Erityisen tyypillistä on, että ensin mainittu ryhmä ei tunnista tai tunnusta jälkimmäisen ryhmän teologiaa lainkaan teologiaksi. Kyllä se sitä on, itse asiassa molemmat ryhmät edustavat sellaista ”mallia”, joka löytyy teologian historiasta. Mutta kumpaankin suhtaudun itse kriittisesti.

**

Ensinnäkin ajatus, että teologia johtaa olemassa olevista uskon totuuksista (esim. luterilaiset tunnustuskirjat) vastauksia uusiin kysymyksiin, edustaa menneen maailman skolastista menetelmää. Sellainen teologia ei tuota mitään, vaan hieman kärjistetysti ilmaisten asettelee sanoja uuteen järjestykseen.

Teologian metodi on kuitenkin monin tavoin mullistunut.

Itse määrittelisin teologian hermeneutiikaksi: teologia on kriittistä ja intellektuaalista toimintaa, jossa Raamatun tekstiä (ja sen synnyttämää kristillistä traditiota) peilataan suhteessa tämänhetkiseen todellisuuteen. Tässä vuorovaikutuksessa syntyy jotain uutta, kun Jumalan sana näyttää todellisuuden uudessa valossa mutta paljastaa myös itsestään jotain uutta.

Kyse ei tietenkään ole sellaisesta kuivasta intellektuaalisuudesta, jolla ei olisi kosketusta elämään – päinvastoin, empiirinen todellisuus ja ihmisten kokemusmaailma on tärkeää teologialle, koska juuri niitä reflektoidaan Jumalan sanan valossa. Raamatun sivut tulevat ymmärretyiksi eletyn elämän sivuja vasten. Tästä syntyy perusta kristilliselle toiminnalle, joka pitää horisonttina edessä siintävää Jumalan valtakuntaa ja pyrkii sitä kohti.

Teologiakäsityksen muutoksen lisäksi on otettava vakavasti se tosiasia, että luterilainen reformaatio tapahtui latinalaissaksalaisessa ympäristössä kristikunnan kaikista eurosentrisimpänä hetkenä. Maailma oli hyvin erilainen silloin kuin nyt. Siksi on selvää, että Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa teologiaa tulee tänään tehdä vuorovaikutuksessa kristinuskon innovatiivisimpien teologioiden kanssa – ja nämä näyttäisivät tulevan nyt enemmistömaailmasta eli Latinalaisesta Amerikasta, Afrikasta sekä Aasiasta ja Oseaniasta. Usein myös Pohjois-Amerikasta, koska sinne on päätynyt paljon teologeja eri puolilta maailmaa. (Tästä teologian kartaston mullistumisesta olen kirjoittanut aiemmin vaikkapa täällä.)

Esimerkiksi Chennaissa Etelä-Intiassa Gurukulin luterilaisen seminaari on kasvattanut monia uusia teologisia ideoita, joihin meidänkin on syytä paneutua täällä pohjoisessa.

**

Emme siis voi toistaa papukaijoina reformaation ajan teologiaa, sillä se syntyi hyvin toisenlaisessa maailmassa – sääty-yhteiskunnassa, jossa vallitsi kristillinen yhtenäiskulttuuri ja jossa kirkko oli osa valtarakennetta (toisin kuin varhaisimpien kristittyjen maailmassa tai tämän päivän globaalissa etelässä, jossa kristityt ovat usein kaukana vallan keskuksista).

Mutta miten sitten se toinen näkemys teologiasta, jonka mukaan melkein mikä tahansa itseilmaisu voidaan laskea teologiaksi?

Näkisin, että sellaisessa ajattelutavassa teologian raaka-aine sekoitetaan itse teologiaan. Aikalaiskokemukset ja Jumalaa koskevat pohdinnat ovat tärkeä elementti teologisessa prosessissa. Juuri ne tulee poimia ja hioa sellaiseen kiteytettyyn muotoon, joka sopii osaksi teologista ilmaisua – ja jonka päämääränä on, kuten totesinkin, lopulta toiminta. Kokemusten kuunteleminen on välttämätöntä, jotta teologia etsisi vastauksia todellisiin kysymyksiin.

Joku saattaa nyt kysyä, että voiko sitten vain teologi tehdä varsinaisessa mielessä teologiaa ja muut tuottavat lähinnä vain aineistoa teologille.

En ajattele niin. Teologian tekeminen (jos ’tehdä’ on paras verbi tässä) ei ole teologiksi koulutettujen etuoikeus.

Itse asiassa yllättävän useat varhaiskirkon merkittävistä ’teologeista’ kuten vaikkapa Tertullianus ja Cyprianus olivat saaneet koulutuksen reettoriksi tai lakimieheksi. Sitten kun he kääntyivät kristityiksi, niin he alkoivat ilmaista uutta uskoaan käyttäen hyväkseen pakanallista koulutuspohjaansa ja sitä myötä oman latinalaisen kulttuuripiirinsä käsitteitä. Siitä syntyi innovatiivista ja uutta ajattelua, jonka vanavedessä mekin elämme.

Jotain samaa olen kokenut lukiessani intialaisia teologeja viime vuosisadalta. Esimerkiksi eteläintialaiset Pandipeddi Chenchiah ja Vengal Chakkarai olivat korkean kastin hinduja, joilla oli lakimiehen koulutus. Kristityksi kääntymisensä jälkeen he kirjoittivat hyvinkin luovaa teologiaa käyttäen hyväkseen sanskritin kielistä kulttuuria, jonka olivat hindulaisessa kasvatuksessaan omaksuneet.

Voisiko jopa olla, että teologian lukeminen uhkaa johtaa ennalta raivattujen latujen kulkemiseen, vaikka teologia parhaimmillaan voisi olla nimenomaan uuden, vielä kartoittamattoman maaston tarkastelua Jumalan sanan valossa.

Millaista teologiaa voisi syntyä tyhjillä asemalaitureilla pohjoisen pimenevissä illoissa?

Siitä näkökulmasta katsoen tarvitsisimmekin enemmän ajattelijoita, joilla ei ole teologista koulutusta mutta joilla on kyky pohtia kristillistä uskoa ja myös kirjoittaa siitä. Esimerkiksi 1900-luvun mahdollisesti merkittävin kristitty ajattelija oli kirjallisuustieteen professori: C.S. Lewis kirjoitti ison määrän kirjoja, jossa hän pohti maailmaa kristittynä tiedostaen itse, ettei ole ”ammattiteologi”. Hän jopa käytti tarinankerrontaa apunaan, kuten vaikkapa Narnia-sarjassa, joka on pohjimmiltaan kristillisen peruskertomuksen uusi versio.

Meitä ammattiteologeja tarvitaan, mutta monopolia teologiaan meillä ei ole. Teologiaa voi tehdä kuka tahansa, joka on valmis kurinalaiseen mutta luovaan työhön kristillisen uskon äärellä. Ja ennen kaikkea valmis tekemään teologiaa myös sillä tasolla, jota voisi kutsua toiminnaksi tai jalkautumiseksi. Karl Marxia mukaillen: Teologian tehtävä ei ole vain selittää maailmaa vaan myös muuttaa sitä.

P.S. Olen pohtinut edellä sitä, miten kirkossa ymmärretään tällä hetkellä teologia. Yliopiston teologiakäsitys on kulkenut hieman eri suuntaan, eikä yliopistoteologia ole siksi tämän blogini kohteena. Yksinkertaistamisen uhalla sanoisin, että yliopistossa teologialla viitataan uskonnon tutkimuksen kirjoon, jota tehdään humanististen ja yhteiskunnallisten tieteiden metodeilla. Kun yliopistoteologia on lähestynyt uskontotiedettä, niin kirkossa sanaa käytetään yhä perinteisessä normatiivisessa mielessä: teologia on sitä ajatustoimintaa, jolla kirkko reagoi aikansa haasteisiin.