Yksi akateemisen elämäni suurista yllätyksistä tapahtui Merihaan Kaapelihallissa loppukesästä 1998. Huomasin jossain mainoksen siitä, että intialainen Äiti Amma eli Sri Amritanandamayi saapuu Suomeen. Koska olin edellisen vuoden opiskellut teologiaa Etelä-Intiassa Kirkkojen Maailmanneuvoston stipendiaattina ja pyrkinyt osana opintojani paneutumaan myös hindulaisuuteen, päätin mennä katsomaan, mitä Helsingissä tapahtuu. Amma vaikutti etäisesti tutulta. Olin Intiassa nähnyt hänen kuvansa julisteessa tai ehkä paikallisessa lehdessä.
Menin paikalle, ja ensimmäinen yllätys oli ihmisten määrä. Toinen yllätys oli palvonnallinen ritualismi, jota Ammaan kohdistettiin: erityisesti hindulainen arati-seremonia, joka oli minulle tuttu temppeleistä ja jossa liekkiä heilutetaan Jumalaa symboloivan alttarihahmon edessä. Nyt sama rituaali tehtiin pienikokoiselle eteläintialaiselle naiselle suomalaisen yleisön ollessa antaumuksella mukana. Tuona häkellyttävänä hetkenä ymmärsin tehneeni oikean valinnan, kun valitsin tohtoriopintojeni teemaksi intialaisen kristillisen teologian. Intian uskonnot ovat totisesti keskellämme, ja ne vaativat asianmukaista teologista reflektiota, joka taas vaatii Intian uskontojen tuntemusta.
Tuon Merihaan kokemuksen jälkeen olen seurannut Amman Suomen vierailuja päässen joskus jopa tulkin välityksellä keskustelemaan hänen kanssaan. Olen seurannut hänen tilaisuuttaan kerran myös Intiassa Punessa ja käynyt hänen ashramissaan Keralassa, jolloin hän tosin itse oli muualla. Muutamaa valveutunutta kollegaa lukuun ottamatta Amma-ilmiö ei ole kovinkaan paljon kirkossa keskustelua stimuloinut.
Kirkossa olisi kuitenkin syytä laaja-alaisesti ottaa todesta, että uskonnollinen maastomme on muuttunut. Ja tämän muutoksen keskeisin ajatuksellinen suunta on Aasia: Yhtäältä kyse on hindulaisesta advaita vedanta -filosofiasta, jossa opetetaan ihmisen perimmäistä jumalallisuutta ja johon Ammankin opetus jäsentyy. Toisaalta kyse on buddhalaisuudesta, joka on aivan oma kysymyksensä, mutta yhtä lailla korostaa valaistumista korkeammalle tietoisuuden tasolle kuten useimmat hindulaistaustaiset liikkeet – sisältö on vain eri eli buddhalaisuuden tähtäimessä on todellisuuden näkeminen sellaisena kuin se on eli katoavaisena ja vailla pysyvää jumalallista perustaa, jonka takia pitää omaksua alituiseen muutosten virtaan kiinnittymätön mielentila.
Amman opetus palautuu hindulaisuuteen, ja sitä kautta avautuvat myös liikkeessä esiintyvät käytännöt. Tämä ei suomalaisessa keskustelussa tule aina esiin, sillä Amman seuraajat eivät nosta pinnalle hänen hindulaisia juuriaan. Toisaalta tähän ei ole tarvetta, koska universaali rakkauden sanoma ylittää kaikki rajat ja halaava pyhimys tulee länsimaiselle yleisölle helpommin esitellyksi hyväntekijänä.
Hindulainen tausta näkyy kuitenkin siinä, miten liikkeen puhetavassa vilisee iso joukko sanskrit-pohjaisia sanoja: prasad, seva, darshan, mantra, karmajooga, swami… Sanat nousevat Intian henkisestä maastosta ja jokaiseen niistä tiivistyy myriadi merkityksiä. Juuri tuohon maastoon tulisi kirkon piirissä nyt ennakkoluulottomasti perehtyä ja matkalla uusiin maisemiin hyödyntää erityisesti intialaista teologiaa, jossa kristinuskoa on ilmaistu suhteessa intialaiseen uskonnolliseen todellisuuteen. (Kirjallisuusviitteenä voinen tässä mainita oman artikkelini kirjassa Teologian ilmansuuntia: Näkökulmia uskontulkintoihin Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa, Gaudeamus 2004.)
Amma voi tarjota kirkolle myös oppitunnin. Hänen ympärilleen kehittynyt liike on näet monin tavoin radikaali perinteen uudelleen tulkitsemisessa ja samaan aikaan sosiologiselta rakenteeltaan sellainen, että se solahtaa hämmästyttävät hyvin myöhäiskapitalistiseen eetokseen.
Ensinnäkin Amma on hyvin reformistinen ja innovatiivinen uskonnollinen uudistaja hindulaista taustaansa vasten peilattuna. Hän ottaa palvojansa vastaan halaamalla, mikä merkitsee vahvaa symbolista osoitusta siitä, että jumalallinen rakkaus rikkoo yhteiskuntaluokat ja kastirajat – Intiassahan fyysiseen kosketukseen suhtaudutaan perinteisesti pidättyväisesti johtuen kastipuhtauden vaalimisesta. Lisäksi Amma on murtanut patriarkaalisia rakenteita kouluttamalla naisia tekemään Amritapurin ashramissa sellaisia hindulaisia rituaaleja, jotka perinteisesti ovat kuuluneet vain miehille.
Toisaalta Amma-liikkeen sosiologinen innovatiivisuus on huomionarvoista, sillä se mahdollistaa laajan skaalan erilaisia ”jäsenyyksiä”: henkilö voi vain satunnaisesti hakea henkistä inspiraatiota elämäänsä esimerkiksi käymällä halaamassa Ammaa tämän vieraillessa Suomessa tai sitten jopa sitoutua pysyvästi luostarielämään Intiassa – tai mitä tahansa tästä väliltä.
Uskonnollinen kääntymys ei ole välttämätöntä, koska eri uskonnot opettavat pohjimmiltaan samaa ja voivat siksi toimia korkeampaan tietoisuuteen. Amma onkin havainnollistanut tätä sen tyyppisillä vertauksilla kuten, että kaikki kynttilät antavat samanlaisen valon, vaikka olisivatkin eri värisiä.
Vaikka Amma on hyvin joustava, olennaista on huomata, että tämän joustavuuden perusta on hindulaisessa advaita vedanta -filosofiassa. Siitä näkökulmasta käsin sama jumalallinen rakkaus, joka on aiemmin tullut keskellemme Buddhana, Jeesuksena tai Krishnana, on nyt ottanut muodon intialaisen naisen hahmossa.
Uushindulainen opetus asettaa haasteen kristilliselle uskolle, joka on perinteisesti opettanut Jumalan toimineen nimenomaan Jeesuksessa Kristuksessa ratkaisevalla tavalla (esim. Ap.t. 4:12: ”Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.”)
Kyse ei ole vain teoreettisesta haasteesta, vaan aivan konkreettisesta kysymyksestä, mitä luterilaiselle kirkolle merkitsee se, että useat sen jäsenet vaipuvat hindulaisen gurun syleilyyn – halaukseen, joka on pohjimmiltaan ”sakramentaalinen” kristillistä terminologiaa käyttäen, sillä kyseessä on darshan, jossa palvoja kohtaa jumalallisen rakkauden silmästä silmään. Uskontojen kohtaamisen haaste on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä. Silloin kysymykset ovat monimutkaisempia kuin ehkä toivoisimmekaan mutta juuri siksi niin kiehtovia. Uskaltaisin jopa väittää, että henkisyyden aalto tarjoaa kirkon sanomalle uudenlaisia mahdollisuuksia, mutta aalloilla surffaaminen tarvitsee aina tasapainoilun taitoa ja ennen kaikkea uskallusta.