Olin vaeltanut jo kolme päivää, kun saavuin alkuillasta Anterinmukan autiotuvalle. Vaikka Anterinmukasta ei varsinkaan kesäisin puutu vaeltajia, seuraavaksi yöksi sain tuvan itselleni. Loppusyksystä Koilliskairassa ei enää juuri ollut ihmisiä, enkä ollut nähnyt edes jalanjälkiä ensimmäisen päivän jälkeen.
Yön laskeuduttua Anterinmukassa menin vielä hetkeksi ulos. Muistan, miten seisoin tuvan pihalla. Laitoin otsalampun pois päältä ja katselin pimeydessä täydellistä tähtitaivasta. Yritin muistaa, koska edellisen kerran olen voinut katsella tähtiä ilman valosaasteen tai ihmisäänien häiriötä. Mietin, että ehkä kymmenien kilometrien säteellä ei ole toisia ihmisiä. Oli hiljaista, rauhallista ja hyvällä tavalla autiota.
Tein viime syksynä reilun viikon soolovaelluksen Koilliskairaan. Vaikka olen usein aikaisemminkin vaeltanut yksin, nyt vaelsin ensimmäisen kerran syksyllä. Olin liikkeellä juuri, kun syksy alkoi kääntyä talveksi. Aamuisin oli pakkasta ja kuura oli peittänyt maan. Paratiisikurusta täytyi ylittää tunturi pienoisen lumimyrskyn lävitse. Iltapäivisin oli lämpimämpää, vaikkakin usein harmaata. Ruskaa ei enää ollut. Luonto oli valmistautunut talveen.
Melkein vuosi vaelluksen jälkeen huomaan edelleenkin aina välillä muistelevani sitä. Ei siksi, että luonto olisi ollut vaelluksella jotenkin poikkeuksellisen hieno tai unohtumaton. Ei ollut. Oikeastaan päinvastoin. Luonto oli loppusyksyisen kylmä, harmaa ja märkä. Mutta siellä oli myös tähtitaivas.
Kesällä törmäsin artikkeliin, jossa käytiin lävitse sitä, miten ihmisen muodostavat atomit ovat lähtöisin miljardien vuosien kuluessa neutronitähtien törmäyksistä syntyneestä tähtipölystä. Ja vielä enemmän: iso osa ihmiskehosta koostuu vetyatomeista, jotka ovat alun perin alkuräjähdyksen tuotetta. Voi sanoa, että kirjaimellisesti kannamme mukanamme tähtiä ja alkuräjähdyksen jälkiä.
Ihminen ei typisty vain atomeihin joista hän muodostuu. Silti ajattelen, että olisi hyvä muistaa miten olemme hyvin perustavalla tavalla samaa ainetta kuin kaikki muukin elävä ja eloton aines. Koostumus vaihtelee, mutta rakennuspalikat ovat samoja. Yhteinen perusaines viittaa ihmisen perustavanlaatuiseen yhteenkuuluvuuteen kaiken muun elävän ja olevan kanssa. Yhteenkuuluvuus ei nouse vain siitä, että elämme samassa maailmassa ja olemme sen kautta riippuvaisia toisistamme, vaan että olemme samaa ainetta.
Kun ihminen siunataan hautaan, usein käytetään siunaussanoja, joissa ajatus yhteenkuuluvuudesta ilmaistaan kauniisti:
Maasta sinä olet tullut.
Maaksi sinun pitää jälleen tulla.
Olen kesän mittaan käynyt lävitse Suomen ev.-lut. kirkon sekä muiden kirkkojen luontoon ja ympäristöön liittyviä asiakirjoja. Joissain kohden ajatus ihmisen yhteenkuuluvuudesta luonnon kanssa nousee esiin, mutta suureksi osaksi se on paitsiossa. Ajatus yhteenkuuluvuudesta ei näytä kirkkojen teologiassa olennaisesti luovan perustaa sille, miten luontoon pitäisi suhtautua tai miten ilmastokatastrofiin pitäisi vastata.
Samaa voi sanoa myös seuratessa ilmastokatastrofiin ja lajien tuhoutumiseen liittyvää uutisointia. Uutisointia ymmärrettävästi leimaa kriisitietoisuus ja hätä, jonkin verran myös suru. Mutta harvoin uutisoinnista välittyy ajatus ihmisen yhteenkuuluvaisuudesta luonnon kanssa. Korkeintaan yhteenkuuluvuus välittyy epäsuorasti ja ihmisen hyvää korostaen: kun luonto ja lajit tuhoutuvat, se heikentää ihmisten elinmahdollisuuksia.
Ajatus yhteenkuuluvuudesta sekä sen kautta muodostuvasta keskinäisriippuvuudesta luonnon ja olevan kanssa voisi muodostaa vahvan pohjan sekä kirkon ekoteologialle sekä myös laajemmin luonnon ja ilmaston suojelulle. Ajattelu ei silloin perustu vain siihen, mitä luonto on, vaan myös mitä me ihmisinä olemme, miten kuulumme osaksi luontoa ja millainen on ihmisen kestävä ekologinen lokero.
Helsingissä ei näe tähtitaivasta, joten joudun tyytymään sen muisteluun. Talojen keskellä, päällystetyillä kaduilla on vaikeampaa ajatella olevansa osa luontoa. Kun kesän kuluessa on kuulunut uutisia ilmastonmuutoksen takia tuhoutuvista Alppien jäätiköistä ja sulavasta Siperian ikiroudasta, on silti jotain lohduttavaa siinä, että tähdet ovat jäljellä koskemattomina.