Koronaviruksesta johtuva massiivinen poikkeustila on pakottanut kaikki organisaatiot pohtimaan toimintatapojaan, ellei jopa laittamaan lappua luukulle. Niin on Suomen evankelis-luterilaisen kirkonkin kohdalla.
Seurakuntien toiminta on perinteisesti ollut kokoavaa. ”Kirkonmäki” on ilmaus ajalta, jolloin sunnuntaina ihmiset kokoontuivat yhteen kirkonmenojen myötä – ei aina niin hurskaista syistä, vaan ylipäätään mahdollisuutena nähdä ihmisiä eri puolilta pitäjää.
Toiminnallisuus ja kokoavuus on tähän päivään pysynyt kirkon varsinaisena olemisen moodina. Kirkkojärjestyksen 2 luvun 2 §:n 1 momentti jopa velvoittaa seurakunnat siihen, että ”päiväjumalanpalvelus pidetään seurakunnan kirkossa sunnuntaisin ja kirkollisina juhlapäivinä.” Ydintapahtumaksi ymmärretyn yhteisen jumalanpalveluksen lisäksi keskivertoseurakunnassa järjestetään viikoittain suuri joukko erilaisia tapahtumia puhumattakaan yksilöllisemmistä kohtaamisista.
Pienikin vihjaus siihen, että sosiologisen todellisuuden muutos yhä virtuaalisemmaksi ja hajanaisemmaksi vaatisi kirkkoa purkamaan itsensä palasiksi ja miettimään palasten uudelleen järjestelyä, aiheuttaa useimmissa kirkon ammattilaisissa epämukavan vaikenemisen. Ainakin itse olen kokenut näin, vaikka tarvitsisimme avointa keskustelua ja uudenlaista ajattelua, mitä on olla kirkko 2020-luvulla.
**
Sitten tuli koronaepidemia ja siirsi muutamassa päivässä kirkon suurimmaksi osaksi verkkoon. Ensin olin havaitsevani joitakin hätääntyneitä kommentteja, kuinka kirkko elää yhteisestä rukouksesta ja messusta liturgioineen. Pian nekin vaihtuivat tyytyväiseksi hyminäksi nopeasti toteutettujen kirkollisten striimivirtojen äärellä.
Mutta voiko kirkko olla kirkko ilman yhteistä kokoontumista ja merkitseekö striimi seurakunnan ajamista jonkinlaiseen tehohoidon tilaan, jossa Kristuksen ruumiin elintoimintoja hidastetaan poikkeuksellisesti?
Nämä kysymykset ovat akuutteja nyt, mutta relevantteja myös koronakriisin painuttua jonain päivänä taka-alalle – niin massiivisia ovat oman aikamme sosiologiset ja teknologiset muutokset! Hahmottelen siksi muutaman alustavan näkökulman niihin liittyen.
**
Luterilaisessa perinteessä kirkko määritellään siten, että ” kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.” (Augsburgin tunnustus, VII.)
Evankeliumin julistaminen voinee tapahtua netin välityksellä, mutta sakramenttien toimittaminen virtuaalisesti on mahdotonta sikäli, että klassisen määritelmän mukaan sakramentissa Jumalan sana yhdistyy aineeseen.
Toisaalta luterilaisessa pietismissä on vahva sisäisen uskon painotus, johon yhteisöllisesti on liittynyt kotiseurojen perinne. Tällaisetkin ovat nyt katkolla.
Kaiken kaikkiaan luterilainen kansankirkkomme on laskenut paljon yhteisen jumalanpalveluksen ihanteen varaan, vaikka niihin osallistuminen on ollut koko jäsenpohja huomioiden hyvin vähäistä. Nyt todellisuus on kerta heitolla murskannut ihanteet ja on etsittävä jotain uutta – ehkä jotain striimaustakin kauaskantoisempaa.
**
Ekumeenisella kartalla luterilainen perinne sijoittuu jumalanpalveluselämän ja ehtoollisen sakramentin ymmärtämisen suhteen varsin keskelle. Tästä asemoitumisesta johtuen joillekin luterilaisille messu on hyvin tärkeä, kun taas toisille riittää harvempikin kokoontuminen kirkkoon – monien kohdalla vain sukujuhlien yhteydessä, mutta silläkin tavalla hiljaa kirkossa kiinni pysyen.
Kartaston toiselle puolelle sijoittuvat sellaiset vanhat kirkot, joiden olemisen tavassa liturgia on kaiken keskuksessa – kuten ortodoksiset kirkot ja katolinen kirkko. Näiden kirkkojen jumalanpalvelukset ovat aina ehtoollisliturgioita, joita läntisessä perinteessä kutsutaan sanalla ”messu”. Muut rukoushetket ovat sitten erikseen.
Tämä huomioiden on kiinnostavaa, että katolinen kirkko oli hyvinkin nopea lopettamaan monissa paikalliskirkoissaan ehtoollismessut ja korostamaan niiden sijaan henkilökohtaista rukouselämää poikkeustilanteessa.
Aivan toisenlainen suhtautuminen liturgiaan ja ehtoollisen sakramenttiin on kartaston protestanttisella laitamalla, jossa kokoontumiset noudattavat vapaata kaavaa ja ehtoollista vietetään harvoin, jos ollenkaan. Kokoukset ovat kuitenkin sielläkin tärkeitä.
Kristinusko näyttäisi olevan ”kokoontumisten” uskonto. Sitä on turha kieltää, mutta siihen on turha myöskään jäädä kiinni. Se on vain yksi puoli uskosta, ja siksi epidemia-aikana on syytä aktivoida toisenlainen tapa olla kristitty.
**
Toisenlaisen kristittynä olemisen mallin antavat Jeesuksen sanat (Matteus 6:6): ”Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.”
Hiljainen rukous on yksi kristillinen tapa olla olemassa ja hengittää. Se on näkymätön Hengen virtaus, joka kulkee huomaamatta halki historian. Mutta uskon lisäksi on myös rakkaus.
Luterilaisen ajattelun mukaan usko Jumalaan konkretisoituu lähimmäisten rakastamisena. Tällä hetkellä eletään aikaa, jolloin lähimmäisen paras ja koko yhteisön hyvinvointi vaatii kammiossa rukoilemista. Luterilaisuudessa keskeisen kutsumustyönkin useimmat meistä voivat tehdä etänä.
Elämme päiviä, jolloin suomalainen yhteiskunta tekee voimakkaan jarrutusliikkeen vakavan epidemian edessä. Tässä liikkeessä mukana pitää olla myös kristittyjen, joiden tulee aina toimia ”sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt”. (Jer. 29:7)
**
En maininnut edellisessä kappaleessa sanaa ”kirkko”, mutta puhun kirkosta, kun puhun kristityistä: eihän kirkko ole lopulta mitään muuta Jeesuksen seuraajat maailmassa – sitä muuttamassa ja sen puolesta rukoilemassa. Edellä siteeraamani Jeremian kirjan jae jatkuukin siksi: ”Rukoilkaa sen [kaupungin] puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.”
Nyt on aika rukoilla kammioissa, ja kun pääsiäisen aika lähestyy, muistella Jeesuksen kärsimystietä ja jakaa ajatuksiaan uskosta sosiaalisessa mediassa. Kokea virtuaalista yhteisöllisyyttä. Ehkä myös nauttia kotona ateria viinin kanssa, niin että lukee päivään sopivan evankeliumin tekstin. Kristus on tällaisissakin perhepiirin kokoontumisissa läsnä sen lupauksen mukaan, että ”missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” (Matt. 18:20)
Ja se, joka asuu yksin, voi nyt samaistua varhaisen kirkon erakkojen yksinäiseen rukouselämään.
Kristinusko on myös katakombien ja erämaaisien uskonto. Nyt on aika vaihtaa siihen moodiin ja odottaa parempia aikoja, jolloin tulemme taas ihmisinä yhteen. Siinä odotuksessa konkretisoituu toivo, joka on uskon ja rakkauden ohessa se, mikä tekee perimmiltään kirkon.