Koko maailma tietää, että Suomen hallitus on käynyt läpi sukupuolen- ja sukupolvenvaihdoksen. Kuva hallituspuolueiden johtajista levisi kulovalkean tavoin, koska sen visuaalinen viesti oli niin toisenlainen kuin useimpien ihmisten mielikuva valtionpäämiehistä. Suomea johtavat nyt nuoret naiset. Entäpä Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa?
Tuoreessa artikkelikokoelmassa Hyvin johdettu kirkko pureudutaan kirkolliseen johtajuuteen nuoremman sukupolven näkökulmasta. Alle nelikymppisiä johtajia on kirkossamme kuitenkin niin vähän, että kirjoittajien yläikäraja jouduttiin hilaamaan viiteenkymppiin. No, sen ikäinen on kirkossa hyvinkin vielä nuori aikuinen.
Nuorten puuttumisen lisäksi myös sukupuolijakauma kirkon johdossa sekä päättävissä elimissä on pahasti vinoutunut, eikä hallituksen kokeman muodonmuutoksen kaltaista ilmiötä ole näköpiirissä. Silti jokainen vaali on mahdollisuus moninaisempaa kirkon edustusta kohti. Aivan pian äänestetään uuden kirkolliskokouksen, kirkon eduskunnan, kokoonpanosta. Myöhemmin tänä vuonna on luvassa myös piispanvaali.
Pätevin ja sopivin mies
Viimeisimmissä eduskunta- ja kuntavaaleissa olen aina äänestänyt naisoletettua ehdokasta (disclaimer: jatkossa puhun miehistä ja naisista, mikä on luettavuuden kannalta yksinkertaisempaa, mutta ei kannanotto binäärisen sukupuolikäsityksen puolesta). Näin tein myös niissä ainoissa piispanvaaleissa, joissa minulla on ollut äänioikeus. Muissa piispanvaaleissa olen tukenut naisehdokasta. Sukupuoli on minulle tärkeä valintakriteeri, ja tiedän, että sen ääneen sanominen ärsyttää monia. Toimittaja Sanna Ukkola kutsuu minunlaisiani alapään äänestäjiksi. Sannalle ja muillekin tiedoksi: en äänestä pelkästään sukupuolen perusteella. Äänestän osaavaa ja oikeita arvoja edustavaa ehdokasta, joka on kaiken lisäksi myös nainen. Uskon nimittäin, että naiset ovat aivan yhtä päteviä ja sopivia mihin tahansa tehtävään kuin miehet. Silti ehdolla olevat pätevät ja sopivat naiset tulevat valituiksi huomattavasti harvemmin kuin miehet. Mikä sen selittää?
Eduskuntavaaleissa yli 70% miehistä äänestää omaa sukupuoltaan ja naisista hieman yli puolet (lähde: Eduskuntavaalitutkimus 2015). Moni äänestäjä julistaa, että sukupuoli ei ole heille tärkeä äänestysperuste. Voisi kuvitella, että tällöin he äänestäisivät tasapuolisesti miehiä ja naisia. Kuitenkin juuri niiden äänestäjien joukossa, joiden mielestä sukupuoli ei ole tärkeä, miehistä ja naisista noin 70 prosenttia äänesti miestä. Naisehdokkaan äänestäminen mielletään pitkälti sukupuolittuneeksi valinnaksi, miesehdokkaan äänestäminen taas nähdään sukupuolineutraalina valintana. Jokaisella puolueella on ehdolla pitkä lista päteviä naisia. Silti ylivoimainen enemmistö miehistä pitää parhaana kandidaattina miestä. Jos näin on jo eduskuntavaaleissa, jossa valinnanvaraa henkilöiden suhteen on paljon, miten paljon enemmän sama suuntautuminen vaikuttaa henkilövaaleissa?
Naiset takamatkalla
Henkilövaaleissa, kuten piispanvaalit, naisehdokkailla on herkästi kovemmat kriteerit. Ihmisten mielikuvissa johtajan arkkityyppi on maskuliininen. Siksi naisehdokkaaltakin edellytetään maskuliiniseksi miellettyjä johtajan ominaisuuksia. Pitää olla vakuuttava, tehokas, määrätietoinen, vahva, itsenäinen. Jämäkkä nainen voi toisaalta helposti saada maineen vaikeana tyyppinä. Hankala akka on paljon tyypillisempi haukkumanimi kuin hankala äijä. Tullakseen valituksi on naisen oltava pätevän lisäksi myös miellyttävä. Muutenkin mielikuvien tasolla naisilla riittää kurottavaa. Niin kauan kuin piispat ovat vain miehiä, tai naispuoliset piispat ovat vain yksittäisiä poikkeuksia, tuo sanan ”piispa” ajatteleminen mieleen miehen. Alitajuiset mielikuvat vaikuttavat yllättävän paljon. Miesehdokas vain tuntuu lähtökohtaisesti sopivammalta piispaksi kuin naisehdokas. Naisen on oltava erittäin ansioitunut kiriäkseen kiinni tämän mielikuvan synnyttämän etumatkan. Espoon piispanvaalissahan näin kävi.
Ei-kirkollisiin vaaleihin verrattuna piispanvaaleissa on joitakin erikoisia lähtökohtaoletuksia. Puhutaan esimerkiksi siitä, että joissakin hiippakunnissa naista ei koskaan tulla valitsemaan piispaksi. Saatetaan myös sanoa, että kaksi tai useampi naisehdokasta syövät toistensa ääniä. Tällaisilla väitteillä naisia lannistetaan jo lähtökohtaisesti asettumaan ehdolle. Mitä enemmän naisia on ehdolla, sitä luonnollisemmaksi naisten ehdokkuus muuttuu äänestäjien silmissä, eikä naisen äänestäminen enää tunnu erityiseltä manifestilta. Syöväthän miehetkin toistensa ääniä, ylipäänsä kaikki ehdokkaat syövät toistensa ääniä. Silti vaaleissa on tapana asettaa useampi kuin yksi ehdokas. Toinenkin syy puhuu useamman naisehdokkaan puolesta: mitä enemmän naisia on ehdolla, sitä useampi äänestäjä löytää mieleisensä ehdokkaiden joukosta. Sukupuolta äänestämisen kriteerinä vastustavat huomauttavat, että naisehdokas ei automaattisesti jaa samoja arvoja kaikkien naisäänestäjiensä kanssa. Se on aivan totta. Siksikin on tärkeää, että kaikissa vaaleissa ehdolla on useampia naisia.
Kirkollisissa vaaleissa miehillä on aina etulyöntiasema. Sen lisäksi, että moni äänestäjä alitajuisesti suosii miesehdokasta edellä esitetyistä syistä, on myös joukko heitä, jotka eivät koskaan missään olosuhteissa voisi äänestää papiksi vihittyä naista johtotehtävään. Tilastojen perusteella seurakuntien luottamushenkilöistä 9% vastustaa naisten pappeutta ja vielä suurempi määrä suhtautuu siihen varauksella. Voi varmasti olettaa, että ainakaan edellisen joukon valitsijat eivät tällöin anna ääntään naiselle esimerkiksi piispanvaaleissa. Sekä Porvoon että arkkipiispanvaaleissa ehdolla oli mies, joka vastusti naisten pappeutta. Molemmissa vaaleissa nämä ehdokkaat saivat ääniä 13-15%. Suurin piirtein tämän verran miesehdokkailla on siis kaikissa kirkollisissa vaaleissa etumatkaa, jota naiset eivät koskaan voi kuroa kiinni.
Sama ilmiö näkyy myös seurakuntatasolla. Voi vain arvailla, kuinka monesti nainen onkaan hävinnyt kirkkoherranvaalissa siksi, että osa valitsijoista ei suostu äänestämään naista seurakunnan johtajaksi. Todellista syytä ei tietenkään kirjata päätöksen perusteisiin, sillä se rikkoisi tasa-arvolakia. On silti seurakuntia, joissa nainen ei koskaan ole ”sopivin” kandidaatti virkaan.
Diversiteetti lisää ymmärrystä
Tähän väliin joku saattaa nyt huikata, että mitä sitten? Mitä väliä sillä on, että päätöksentekijöinä on enemmän toista sukupuolta? Mitä lisäarvoa naiseus tuo päätöksiin? Tällaista kysyvä ei ymmärrä diversiteetin, moninaisuuden, arvoa. Ei ole kysymys biologisista eroista, vaan erilaisista kokemusmaailmoista. Jos päätöksentekijät ovat yhdestä muotista valettuja, heiltä jää tunnistamatta toiseuden kokemus, joka auttaa näkemään tarkemmin, millaisiin epäkohtiin pitäisi puuttua.
Eduskunta- ja kirkolliskokousvaaleissa huomioidaan nykyisellään vain alueellinen diversiteetti. Jotta aito edustuksellisuus toteutuisi, tarvitaan moninaisuutta myös esimerkiksi edustajien sukupuolen, iän ja etnisen taustan suhteen. Entä onko seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvilla koskaan mahdollisuuksia kirkon korkeimmille johtopaikoille? Tästä ovat vastuussa äänestäjät. Jos enemmistö äänestää aina vain mahdollisimman itsensä kaltaisia ehdokkaita, eivät vähemmistöt koskaan saa ääntään kuuluviin.
Kirkko ei ole samalla tavalla demokraattisesti toimiva instituutio kuin valtio. Silti kansankirkkokin tarvitsee kasvoikseen erilaisia ja erilaisista taustoista tulevia johtajia. Nykyisellään vähemmistöt loistavat poissaolollaan, mutta sukupuolen ollessa kyseessä jopa enemmistö on kirkossa vähemmistöä. Kirkon jäseninä on enemmän naisia kuin miehiä, ja papistostakin naisia on lähes puolet, mutta silti naiset ovat pahasti aliedustettuina johtotehtävissä. Tilanne ei tule korjaantumaan itsekseen niin kauan, kuin sukupuolta ei pidetä merkittävänä äänestyskriteerinä – tällöinhän miehet voittavat, kuten eduskuntavaalitutkimuksen kysely osoitti. On pidettävä huolta siitä, että tulevissa piispanvaaleissa on aina ehdolla useampi nainen, jotta äänestäjillä on, mistä valita. Sen lisäksi yhä useamman äänestäjän olisi kysyttävä itseltään: uskonko, että moninaisuus kirkon johdossa ja päätöksentekoelimissä on hyväksi kirkolle? Jos vastaus on kyllä, on otettava vastuu sen toteutumisesta. Sukupuoli on kuin onkin tärkeä äänestyskriteeri.
Entä sitten, jos henkilövaalissa jäljellä on vain kaksi ehdokasta, joista toinen on mukava mies ja toinen nainen, joka ärsyttää? Pitääkö silloinkin äänestää naista? Ensin voisi lähteä perkaamaan, mikä ehdokkaan olemuksessa, kannanotoissa tai taustassa tarkkaan ottaen ärsyttää. Ärsyttäisivätkö ne yhtä paljon, jos ehdokas olisi mies? Ovatko ärsytyksen aiheet kynnyskysymyksiä? Edistäisikö miehen äänestäminen tässä tapauksessa enemmän tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta kuin naisen? Jos vastaus kaikkiin on kyllä, voi hyvällä syyllä äänestää miestä. Viime kädessähän sukupuolen mukaan äänestämisessä on kysymys tasa-arvon toteutumisesta. Siitä tulisi kaikkien kantaa vastuuta, ei pelkästään naisten.