”Elleivät korkeat viranomaiset ryhdy hetimiten tehokkaisiin toimenpiteisiin epäkohtain poistamiseksi täällä, niin tämä seurakunta sortuu ennen pitkään henkiseen kurjuuteen ja taloudelliseen perikatoon. Sen alue tulee epäilemättä jäämään susien, karhujen ja muitten metsän eläväin ja metsäherrain yksinomaiseksi temmellyspaikaksi. – – Olen kerran päättänyt puhua suuni puhtaaksi peittelemättä ja kaunistelematta mitään, sillä tämän seurakunnan asukkaat ovat todellakin huutavassa hädässä.”
Näin edeltäjäni Taivalkosken seurakunnan ensimmäinen kirkkoherra Johan Barkman kirjoitti seurakunnastaan piispalleen 114 vuotta sitten elokuussa 1905.
Jos nyt kirjoittaisin kuvauksen seurakunnastani, olisi kuvaus aika tavalla erilainen. Seurakunnassa on paljon hyvää ja tulevaisuuteen voi katsoa luottavaisesti. Henkinen kurjuus ei ole vieläkään päässyt valloilleen. Taloustilanne on haastava mutta perikadosta en kuitenkaan puhuisi. Sudet ja karhut eivät suuremmassa määrin mekasta pitäjässä. Asiat ovat muuttuneet hyvään suuntaan.
Muutokseen voi suhtautua monella tavalla mutta sitä ei voi pysäyttää tai estää. Muutosta vastaan voi taistella mutta lopulta enemmin tai myöhemmin muutos voittaa. Muutoksen vastustaminen vie aivan turhaan voimia ja on mitä todennäköisimmin vahingollista vastustajalle itselleen. Ainostaan muutos on pysyvää. Ja muutosnopeus vain kasvaa. Maailma, ymmärrys elämästä ja ihmisten arki tulevat olemaan jo kymmenen vuoden kuluttua aivan muuta kuin tänään.
Usko ei ole irrallaan maailman muutoksesta. Kautta vuosituhansien kristillinen usko on elänyt maailman muutoksen keskellä. Kristinuskon historia on muutoksen ja uusiin todellisuuksiin sopeutumisen historiaa. Uudet kysymykset ja inhimillisen ymmärryksen muutos haastavat aina uskontulkintaa ja käsitystä oikeasta ja väärästä. Uusia vaikeitakaan kysymyksiä ei tarvitse pelätä ja kuvitella olemattomiksi, koska mikään inhimillinen ei ole Jumalalle vierasta.
Tähän saakka aina uudelleen ja uudelleen kristinusko on onnistunut muuttumaan ja elämään ajassa. Paikka ja vastaukset kipeisiin kysymyksiin ovat löytyneet.
Voi kuinka helppoa on luoda itselle harhainen mielikuva, että ennen kaikki oli paremmin. Ihmisen mieli tekee herkästi kepposen. Kuvittelemme, että ennen asiat olivat aina hyvin. Ja jokainen sukupolvi on aina aivan varma, että seuraava sukupolvi tulee tuhoamaan kaiken. Eipäs ole tuhonnut.
Ilman rohkeutta muutokseen kirkko ja paikallisseurakunta taantuvat omaa elämäänsä eläväksi ja sisäänpäin kääntyneeksi uskontomuseoksi. Ilman rohkeutta muutokseen entistä harvemmat kokevat kristillisen uskon ilosanoman omakseen. Ilman muutosta jo nyt harvojen herkusta tulee vielä harvempien herkkua.
Ajastaan jälkeenjäänyt uskontomuseo kauniine ”näin meillä on aina tehty” tapoineen ei kykene puhuttelemaan tämän ajan ihmisiä. Ei ajassa elämisen tarvitse tarkoittaa Jumalan ja Jumalan tahdon hylkäämistä. Jumala on läsnä tässä ajassa. Valitettavan usein kuulee kommentteja, että Jumala olisi jo aikapäiviä sitten hylännyt Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja sen vuoksi viimeisten vuosikymmenten aikana kaikki olisi mukamas mennyt aivan täysin väärään suuntaan. Ei se nyt ihan näin ole. Viime vuosikymmenet ovat olleet elämän inhimillisyydelle ja moninaisuudelle avautumisen vuosikymmeniä. Ja se on raamatullista. Jokainen saa olla Jumalan kasvojen edessä omana itsenään turvallisella mielellä.
Kirkon elämään kuulu vahvana ulottuvuutena muistaminen. Erityisesti viikosta viikkoon muistetaan Jeesuksen tekoja ja Jumalan rakkauden ilmenemistä ihmiseksi syntyneessä Jeesuksessa Kristuksessa. Muistamisen ajatuksena ei ole ainoastaan ikään kuin katsoa menneisyyteen kerran tapahtuneena todellisuutena vaan ennen kaikkea elää Jumalan rakkautta todeksi tässä ja nyt. Mennyt tulee nykyisyydeksi ja johtaa kohti tulevaisuutta. Suunta saa olla rohkeasti kohti uutta ja tuntematonta.
Seurakuntaelämää tulee uudistaa rohkeasti. Uskoa tulisi sanoittaa rohkeasti uudella tavalla. Jotta sanoma armollisesta ja rakastavasta Jumalasta voisi olla merkityksellistä uusille sukupolville, täytyy uskontulkinnan elää ja muuttua. Vaikka olen intohimoinen kirkkohistorioitsija, en tahtoisi palata vaikkapa 1900-luvun alun seurakuntaelämän todellisuuteen. Muutaman vuosikymmenen takainen uskonnollinen kieli ja uskon sanoittamisen tapa voivat tuntua luotaantyöntävältä.
Muutos on aina mahdollisuus johonkin uuteen ja parempaan, erityisesti muutos, jolla on vahvat juuret perinteessä ja kestävät perusteet.
Raamatun mukaan ”Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti”. Tällä tutulla raamatunlauseella on valitettavan helppo taistella muutosta vastaan. Kuitenkin on niin, että jotta tämä voisi olla totta tulevaisuudessakin, täytyy kirkon käytäntöjen, kielen ja uskontulkinnan muuttua ja elää ajassa. Kristillinen kirkko on kotia kohti vaeltava Jumalan kansa. Matkalla ei voi jäädä paikalleen haikailemaan idyllistä menneisyyttä.
Ennen ei ollut paremmin kuin nyt mutta tulevaisuudessa voi olla.