”Totuus- ja sovintoprosessin tarkoituksena on tunnistaa ja arvioida historiallista ja nykyistä syrjintää, mukaan lukien valtion sulauttamispolitiikkaa, sekä oikeuksien loukkauksia, selvittää miten nämä vaikuttavat saamelaisiin ja heidän yhteisöönsä nykyisessä tilanteessa ja ehdottaa, miten voitaisiin edistää yhteyttä saamelaisten ja Suomen valtion välillä sekä saamelaisten keskuudessa.” https://www.samediggi.fi/saamelaisten-totuus-ja-sovintokomissio/
Minulla on opiskeluajoista lähtien ollut suunnitelmissa tehdä psykoterapeutin opinnot sillä ajattelen, että niistä olisi työssäni hyötyä. Takataskusta löytyy vaadittava maisterintutkinto, lääkiksessä tehdyt psykiatrian sivuaineopinnot ja liuta psykologian opintoja – joita siis vaaditaan opiskelujen aloittamista varten. Olen saamenkielentaitoinen ja tiedän, että tämä koulutus yhdistettynä kielitaitoon olisi kysyttyä palvelua. Enää on vain yksi ongelma ja se on raha. Suomen yliopistoissa pystyy opiskelemaan ilmaiseksi, vaikka ja mitä, mutta tämä tieteenala on maksullinen. Pohjoisessa asuessani olen kuitenkin väistämättä pannut merkille, että tämän alan osaajia ei olisi yhtään liikaa. Hyvä, jos heitä on paikkakunnilla saatavilla edes yhtään. Saamenkielisistä puhumattakaan.
Saamelaisten kokemuksia selvittävän totuus- ja sovintokomission valmistelussa on selvitetty ja suunniteltu myös sovintoprosessia tukevien psykososiaalisen tuen resursseja. Kun saamelaisten kotiseutualueella resurssit tällä saralla ovat ylipäätään pienet, on sanomattakin selvää, että saamelaisen kulttuurin ja kielen huomioivat resurssit ovat vielä surullisempaa kuultavaa. Lapin Kansa kertoo 11.1.2021 ilmestyneessä jutussaan myös psykososiaalisen tuen selvitystyön haasteista. Aihetta ei avata kovinkaan laajasti jutussa, mutta väistämättä se herättää jälleen mielenkiintoni asiaa kohtaan.
Omat odotukseni psykososiaalisen tuen ratkaisemiseksi on ylipääään todella kovat, sillä osaan vain aavistaa, miten haastava kokonaistilanne oikeasti on. Oma, rahaan tyssäävä, opintoumpikujani on saanut heittämään oman kirveen kaivoon, mutta kärkyn yhä odottavana hetkeä, jolloin saan hakea kirveeni sieltä kaivosta ylös. En ole luopunut toivosta kokonaan. Jos asiat saamenkielisten palvelujen suhteen myös tällä sektorilla ei parane omana aikanani, toivon niiden paranevan hamassa tulevaisuudessa.
Väkisinkin pohdin, miten tilanne resurssiemme osalta muuttuisi, jos esimerkiksi psykoterapiakoulutus ei olisi niin kallista ja jos sitä pystyisi suorittamaan pohjoisesta käsin? Koen myös, että saamelaisten asiantuntemuksella ja kulttuurisen kohtaamisen tietotaidolla voisi olla myös paljon annettavaa tällä alalla.
Samaan aikaan laajemmassa perspektiivissä olen huomannut, että juuri niissä tilanteissa, kun resurssit ovat pienet, myös kirkon rooli tulee näkyvämmäksi. Toki kaikki eivät halua hakea palveluita kirkon piiristä, mutta kirkko on toisaalta valmis palvelemaan kaikkia ja erityisesti heitä, jotka jäävät muiden palvelujen ulkopuolelle. Mielenkiinnolla jäänkin seuraamaan minkälainen rooli kirkolla tulee olemaan totuus- ja sovintoprosessin kohdalla. Oma odotukseni on, että toimimme tässäkin asiassa vierellä kulkijana, jos sellaista tarvitaan.
Toivon, että totuus- ja sovintoprosessiin liittyen psykososiaalinen tuki aidosti järjestyy ja pidän hyvänä, että sitä pidetään kynnyskysymyksenä koko prosessille. En tietenkään toivo, että saamen kansaa aletaan kohtelemaan prosessin aikana lähtökohtaisesti potilaina, mutta matala kynnys kulttuurin huomioivan psykosisaalisen tuen saamiseksi on tärkeää ja siitä on hyvä pitää kiinni.
Samalla toivon, että totuus- ja sovintoprosessin valmistelun myötä mahdollisesti esiin nousseet haasteet esimerkiksi psykososiaalisen tuen resurssien suhteen toimivat jonkinlaisena keskustelunavauksena ylipäätään kulttuurin ja kielen huomioivalle psykososiaaliselle tuelle ja sen tarpeelle saamelaisalueella. Tämän yhteydessä nostan esiin myös kirkon roolin yhtenä palvelun tarjoajana. Näen tämänkaltaisen prosessin pitkän ajan sijoituksena ja toivon, että sen hedelmistä saisimme nauttia vielä pitkään. Jotta näin olisi, totuutta ja sovintoa tavoitellessa, on tärkeä muistaa yksilön ja yhteisön tarvitsema tuki prosessin aikana ja sen jälkeen.