Nuorten ripariaika tuo omat riparimuistot mieleen

Ensi kesänä tulee kuluneeksi 15 vuotta, kun talletin riparimuistoni tyhjään kenkälaatikkoon. Kenkälaatikon pohjalle kertyi riparipassi täynnä merkintöjä, rukoushelmet, riparikaverien kirjoittamia terveisiä ja konfirmaatiopäivän onnittelukortteja. Harvoin tulen tuota laatikkoa esille kaivaneeksi ja ajan kuluessa monet muistot omasta riparista ovat kovasti haalistuneet. Monet muistoista tuntuvat nyt kovin arkisilta. Mieleen on piirtynyt pitkä bussimatka vaellusriparille Lappiin ja leirille […]

Niin kuin on ennenkin tehty

Hautajaisperinteet muuttuvat hitaasti. Mutta eikö mitään uutta saa tilaisuuksiin tuoda?

Itken -siis elän

Hautajaiset ovat niitä harvoja tilanteita, joissa suomalaiset itkevät avoimesti.

Yhdessä syömisen kauneus

Säännöllinen syöminen on edellytys sille, että voin hyvin ja pystyn tekemään työtä. Näin on myös meidän hengellisessä elämässämme – kuten sanonta kuuluu. Yhdessä syöminen on monen uskonnon ytimessä. Syöminen on keskeisessä asemassa myös kristinuskossa. Oman kristillisen perinteeni ehtoollinen on kutistunut symboliseksi ateriaksi, mutta alkukirkon aikaan kyse lienee ollut vähän tuon lindaulaisen nyyttäripöydän tapaisesta kokoontumisesta. Voinko asettua samaan ehtoollispöytään vain heidän kanssaan, jotka itse olen arvottanut kelvollisiksi tai jotka ovat arvioineet minut kelvollisiksi rinnalleen? Vai voiko ajatella, että ehtoolliselle tuleminen jo itsessään yhdistää meitä kristittyjä yli kaikenlaisten muiden erojen?

Pahan päivän varalle

Kaikkeen voi varautua. Kuolemaankin. Ainakin siten, että laatii jälkeenjääneille ohjeet siitä, kuinka toivoo itsensä haudattavan.

Kasvokkain näkee itsensä

Kun katson toista ihmistä silmiin, hänen silmistään heijastuu oma kuvani. Näen itseni eri tavalla kuin aiemmin. Mitä olen oppinut erilaisia uskontoperinteitä edustavien ihmisten kohtaamisesta sekä Suomessa että maailmalla? Miten nämä kohtaamiset ovat muuttaneet omaa käsitystäni itsestäni sekä siitä kirkosta, jota näissä kohtaamisissa usein edustan?… Oivalsin jossakin kohtaa, että entistä useammin sekä työssäni uskontojen kohtaamisen parissa että myös arkisessa elämässä olen ensisijaisesti kristitty, ja vasta toissijaisesti jotain muuta. Siitä, mitä sanon tai teen, saatetaan vetää johtopäätös siitä, millaisia kristityt noin yleensä ovat. Aika pelottavaa.