Jako ”yleiseen” ja ”erityiseen” ilmoitukseen lienee harvoja teologisia määritelmiä, jonka useimmat rippikoulunsa käyneet muistavat.
Moni vanhempiin sukupolviin kuuluva on tavannut kristillistä oppia vuoden 1948 katekismuksesta, jonka määritelmä Jumalan ilmoituksesta on saanut jonkin sortin klassikkoaseman. Siinä sanotaan: ”Jumala kohtaa meidät luonnossa, elämämme kohtaloissa ja kansojen vaiheissa. Hän puhuu meille omassatunnossamme. Mutta erityisesti Jumala ilmaisee itsensä meille Pyhässä Raamatussa ja Vapahtajassamme Jeesuksessa Kristuksessa.”
Tuohon jykevään muotoiluun nähden voimassa olevan vuoden 1999 katekismus vaikuttaa sanoitukseltaan varsin laimealta. Sen mukaan ”Jumala vaikuttaa luomakunnassa ja historiassa ja kohtaa meidät henkilökohtaisesti”.
Katekismukset eivät tarkkaan ottaen sisällä mekaanista jaottelua ’yleisen’ ja ’erityisen’ ilmoituksen välillä, mutta meillä on varsin vahva perinne lukea niitä siinä valossa: Jumala ikään kuin ilmoittaa itsensä aavistuksena luomakunnassa, mutta sitten Raamatussa tulee jotain uutta ja mullistavaa.
**
Viimeiset pari vuosikymmentä olen satsannut suuren osan ajastani uskontojen maailman tutkimiseen. Erityisesti minua ovat kiinnostaneet Etelä-Aasian uskonnot. Olen myös pohtinut, miten tietoni ja kokemukseni muista uskonnoista jäsentyy suhteessa kristilliseen uskooni.
Olen istunut buddhalaistemppelien nurkassa, kuullut minareettien kutsun ja kulkenut hindulaisten pyhiinvaeltajien virrassa. Monia yllätyksiä on matkan varrella tullut. Mitä enemmän maailman uskontoihin paneutuu, sitä enemmän niissä näkyy pohjalla myös jotain pyhää. Jotain, jonka voisi jopa tulkita jumalalliseksi ilmoitukseksi. Jumala ei todellakaan ole ”jättänyt antamatta todistusta itsestään” (Ap.t. 14:17).
Esimerkiksi hindulaisuuden pitkässä historiassa näkyy, miten kehityksen painopiste on kulkenut rituaaleista kohti ajatusta kaiken taustalla olevasta mysteeristä (Brahman) ja siitä vielä eteenpäin kohti armollisen Jumalan ideaa.
Hindulaisuudessa esiintyy jopa armo-oppi. Eteläintialainen teologi Ramanuja opetti tuhat vuotta sitten, että kuka tahansa voi pelastua heittäytymällä Jumalan armon varaan. Körttiläiset ovat joskus puhuneet ”armon vilauksista”. Sellaisia voi nähdä myös muissa uskonnoissa, kun tarkkaan katsoo. Eikä aina vain pelkkiä vilauksia.
**
Luterilaiset reformaattorit pitivät kaikkia uskontoja vain inhimillisinä muotomenoina, jollaisten kautta Jumalaa ei voi tuntea hyvien lahjojen antajana. He saattoivat ajatella näin, koska eläessään keskellä eurooppalaista kristikuntaa he eivät tunteneet uskontoja samalla lailla kuin me nyt. Me tiedämme niin paljon enemmän uskonnoista. Siksi joudumme tarkistamaan teologiaamme uuteen suuntaan.
Jos minä kirjoittaisin nyt katekismusta uusiksi, ottaisin pohjaksi vuoden 1948 katekismuksen. Mutta muokkaisin sen tekstin vaikkapa tällaiseen muotoon: ”Jumala kohtaa meidät luonnossa, elämämme vaiheissa ja maailman uskontojen historiassa”. Ja sitten toki vielä virke siitä, miten Kristuksessa Jumala ilmoittaa itsensä aivan erityisellä tavalla. Mutta Kristuksessa tapahtuva ilmoitus ei tapahdu irrallaan kaikesta muusta tiedosta ja lupauksista, joita Jumala on yllättävänkin avokätisesti jakanut ihmiskunnan historiassa.