Kun selaan omaa Instagramia, Facebookia tai vaikkapa TikTok -sovellusta näen saamelaisuutta. On hauskoja videoita, podcasteja, pukumuotia ja tiukkoja keskusteluja jostakin polttavasta puheenaiheesta. Viimeisimpänä kohahdutti Rastigaisa-tunturin pohjoispuolelle suunniteltu jättimäinen tuulipuisto hanke. Puhutaan vihreästä kolonialismista. Esimerkkejä nousee somen feediini myös muualta pohjoismaista. Aiheet ovat todella isoja ja ylittävät saamelaismedioiden uutiskynnyksen ja herättävät oman mielenkiintoni, mutta jäävät usein valtamediassa harmittavasti pienemmälle huomiolle.
Samalla näen, että myös kotiseurakuntani, naapuriseurakunta ja kirkon saamelaistyö tekee julkaisuja. Myös näissä julkaisuissa on usein suuret aiheet tai ainakin ne tuntuvat itselleni suurilta, koska ne ovat henkilökohtaisesti merkityksellisiä. Nyt mainostetaan saamenkielisiä kauneimpia joululauluja, jotka tänä vuonna lähetetään etänä Turun tuomiokirkosta. Se tuntuu juhlalliselta. Tuntuu hyvältä, että kaupunkisaamelaisia ja meitä kotiseutualueella asuvia muistetaan tänäkin vuonna.
Välillä mietin, että olenko itse liikaa esillä? Sanotaanhan sitä kotimaisista näyttelijöistäkin jo hyvin pian että ”aina nämä samat naamat”. Välillä olen miettinytkin, että siirrynkö hieman taka-alalle, jotta en alkaisi ärsyttää postauksillani. Tiedättehän: ettei aina se sama naama olisi jakamassa linkkejä liittyen saamelaisaiheisiin tai kertomassa saamelaistyöstä kirkossa. Kuitenkin on myös muistettava, että lopulta meitä saamelaistyötä tekeviä on aika vähän, joten on väistämätöntä, että omat tai kollegan kasvot nousevat esiin aika-ajoin, milloin missäkin, kun kyse on kirkosta ja saamelaisista.
Pari viikkoa sitten feediini alkoi tulvia kirkon nelivuotiskertomusta. Monella oli aiheesta joku kommentti: toisia se ei yllättänyt mitenkään, toiset eivät siitä omaa kirkkoaan tunnistaneet. Osa nosti esiin pointteja, kuinka esimerkiksi suhde uskontoon jakaa suomalaisia yhä enemmän, uuden tutkimuksen mukaan lähes puolet suomalaisista nimittäin pitää itseään uskonnollisina ja yhtä suuri osa ei-uskonnollisina tai ateisteina.
No miten sitten saamelaiset? Omaa feediä tutkiessa ja ihan kenttätyötä tehdessäni olen kokenut, että monille saamelaisille kirkko on yhä tärkeä. Saarnoja kuunnellaan tarkalla korvalla ja moni kuuntelee radiosta saamenkielisen hartauden aina maanantaisin. Kirkko on lähellä saamelaisia ja näkyy ennen kaikkea ihmisten arjessa, mutta on mukana myös suurina juhlapyhinä. Viimevuonna koimme, että olemme todella suuren asian äärellä, kun uusi pohjoissaamenkielinen Raamatunkäännös julkaistiin. Saimme runsaasti tilaa eri medioissa. Mietin, että hienoa kuinka tällaisen myötä asiamme tulevat näkyväksi. Meitä kuullaan. Ja ennen kaikkea me saamme kuulla evankeliumia saameksi.
Positiivisilla saavutuksilla ja kovalla työllä on usein positiiviset laineet, jotka kantautuvat myös tulevaisuuteen. Raamatunkäännöstyön valmistuessa nousi saamen kielen merkitys ja tärkeys luonnollisena keskustelunaiheena entistä vahvemmin esiin. Kielen merkitys tiedostetaan, mutta samalla aina kamppaillaan resurssien kanssa. Kirkon saamelaistyössä asian suhteen on laitettu kuitenkin kirjaimellisesti hihat heilumaan. Kirkon työntekijöille suunnattu pohjoissaamen kielen koulutus starttasikin virtuaalikoulutuksena 18.8.2020 ja se kestää toukokuuhun 2021 saakka. Koulutus toteutetaan yhteistyössä Oulun hiippakunnan, Kirkkohallituksen ja Saamelaisalueen koulutuskeskuksen (Sogsakk) kanssa.
Se on upea saavutus ja tulee näkymään saamelaistyössä ja seurakunnan arjessa valtavasti. Sen vaikutus nousee esiin myös siellä sosiaalisen median feedissäni, kun yhä useampi työntekijä alkaa tuottamaan saamenkielistä sisältöä. Kielikoulutus rikastuttaa tätä työtä siis monella sektorilla. Olen kiitollinen niille kollegoille ja tahoille, jotka sen eteen tekivät työtä ja saivat sen järjestymään.
No mites sitten se nelivuotiskertomus? Luin läpi kummankin dokumentin päällisin puolin ja ensimmäisenä etsin ne kohdat, joihin luontevasti olisi sopinut maininta kirkon saamelaistyöstä tai alkuperäiskansojen parissa tehtävä työ. Etsin mainintaa pohjoissaamenkielisestä Raamatun käännöksestä ja kielikoulutuksen valmistelusta, mutta yhtään mainintaa en löytänyt. Lopulta käytin ”Haku” -toimintaa ja etsin eri hakusanoja käyttämällä mitä tahansa mainintaa saamelaistyöstä, mutta tulos oli pyöreä nolla.
Tämä pisti miettimään. Eikö kirkko tee saamelaistyötä? Paljon hyvää on saavutettu mutta miksi se ei näy raportoinnissa?
Väistämättä laittaa ajattelemaan, että olen selvästi ollut omassa kuplassani, kun olen kuvittellut, että työmme on näkyvää ja että olemme riittävästi joka puolella muistuttamassa saamelaistyön näkökulmasta. Kun olen kuvitellut, että naamani on saanut liikaa palstatilaa ja ruutuaikaa. Tosiasia on, että työ jatkuu ja tämä nelivuotiskertomus nosti henkilökohtaisella tasolla esiin sen miksi tätä työtä tehdään ja miksi koen työn tärkeäksi: – Jotta meitä ei unohdettaisi.
Saamelaistyötä tehdään pienellä porukalla täydellä sydämellä. Vaikka resurssit ovat pienet, moni ei laita vain hihoja heilumaan, vaan upottaa kädet kyynärpäitä myöten saveen, jotta pystyisimme palvelemaan seurakuntalaisia heidän oma kulttuurinsa ja äidinkieli huomioiden. Nelivuotiskertomus antoi kimmokkeen suunnitella työni kehittämistä ja tavoitteita seuraavalle neljälle vuodelle. Nähtäväksi jää, joko neljän vuoden päästä saamelaistyön laineet ulottuisivat Saamenmaalta aina etelään saakka.