Antti Herlin esitti Helsingin Sanomissa kysymyksen, jonka pelkkä lausuminen olisi ollut vielä jokin aika sitten niin hereettistä, että sen esittäjä olisi sysätty haihattelijana yhteiskunnallisten keskustelijoiden marginaaliin.
”Miksi edes kannattaa pitää yllä talouskasvua, jos emme pysty pitämään planeettaa elinkelpoisena?”
Antti Herlin on kuitenkin Koneen pääomistaja ja Suomen rikkain mies. Upporikaskin voi olla umpihölmö, mutta maailma on nopeasti muuttunut siten, ettei Herlinin talouskasvun pakon kyseenalaistavaa kysymystä voi enää sivuuttaa heikkomielisenä haihatteluna, vaan se tunnistetaan nyt kaikista keskeisimmäksi talouteen liittyväksi kysymykseksi: jos jatkaminen nykyisellä talouden mallilla johtaa planeetan muuttumiseen elinkelvottomaksi, mitä ihmeen järkeä on koko mallissa?
Käsillä on klassinen ”keisarilla ei ole vaatteita” -tilanne. Puhe talouskasvun välttämättömyydestä ja sen asettaminen talouteen liittyvien toimien perimmäiseksi tavoitteeksi on ollut niin vahva ja kyseenalaistamaton dogmi, että nekin puolueet, jotka ovat ajaneet voimakkaampia elinympäristön suojelemiseen tähtääviä toimia, ovat perustelleet toimia viime kädessä talouskasvun turvaamisella. Herlinin kysymys kuitenkin osoittaa, että talouskasvupakon dogmi on nyt murtumassa, ja alamme selvemmin tiedostaa, että ihminen ei ole olemassa taloutta varten, vaan talous, ja myös sen mahdollinen kasvu, on vain väline, jota käytämme saavuttaaksemme syvempiä hyvään, kestävään, jatkuvaan ja oikeudenmukaiseen elämään tähtääviä päämääriämme.
Sen pitää olla koira, joka heiluttaa häntää, eikä häntä joka heiluttaa koiraa.
Miksi kirjoitan tästä evl.fi -osoitteessa sijaitsevassa blogissa? Siksi, että tämä talousajattelussamme ilmennyt sitkeä dogmaattisuus paljastaa jotain ihmisille luontaisesta tavasta ajatella. Kuvittelemme usein ajattelevamme objektiivisesti, mutta ajattelumme perustuu usein kyseenalaistamattomille uskomuksille. Ihminen pyrkii hahmottamaan ja hallitsemaan maailmaa tavoilla, jotka muodostavat uskomusjärjestelmiä, ja näiden uskomusjärjestelmien perususkomukset ovat hyvin sitkeässä.
Kun varsinaisten eksplisiittisten uskontojen merkitys on länsimaissa vähentynyt, niitä ovat usein korvanneet erilaiset implisiittiset uskonnot: uskomusjärjestelmät, jotka eivät varsinaisesti ole uskontoja, mutta jotka niitä analysoitaessa asettuvat hyvin helposti uskonnon kategorioihin. Tällainen uskomusjärjestelmä on esimerkiksi länsimaita kansanuskona dominoiva konsumerismi, jossa erilaisten tuotteiden ja palveluiden kuluttaminen näyttäytyy ihmiselämän perimmäisenä tarkoituksena. Kukaan ei tietenkään julkisesti tunnustaudu ”konsumeristiksi”, mutta moni silti käytännössä toteuttaa konsumeristisia tavoitteita – tavoitellen kulutusten ja kokemusten kautta jotain tarkemmin määrittelemätöntä transsendenssia, joka kuitenkin koko ajan pakenee kauemmaksi kulutususkonnon luodessa jatkuvasti uusia tavoiteltavia kulutustarpeita.
Yhtä lailla implisiittisiksi uskonnoiksi voi nähdä talouskasvua välttämättömänä pitävän aiemman valtavirtataloustieteen (kuten Robert H. Nelson on hienosti sen kuvannut) tai amerikkalaisen nationalistisen ”Shining City”-kultin, kuten Jared Yates Sexton trumpilaisuuden takana olevaa maailmankuvaa kuvaa.
Kun uskonnollisen kaltainen ajattelu on ihmismielelle niin luontaista, niin mikä sitten voi toimia vastalääkkeenä tällaisille vaarallisille ja pidemmällä perspektiivillä itsetuhoisille uskomusjärjestelmille? Yksi keskeinen kysymys on se, tarvitsevatko implisiittiset uskonnot vastalääkkeeksi eksplisiittistä? Eksplisiittisillä uskonnoilla en viittaa nyt yksinomaan tunnettuihin eksplikoituihin uskonnollisiin traditioihin, vaan vielä laajemmin ylipäätään sellaiseen metafyysis-filosofiseen ajatteluun, jossa ajatusten ja periaatteiden kosmologiset ja eettiset taustaoletukset ja kaikkien pyrkimysten merkitys ja päämäärä on pohdittuna ja eksplikoituina. Ajattelu on tietoisesti pyritty viemään loppuun saakka, molemmista päistä.
Tällaisen pohditun kosmologis-eettisen pohdinnan perustalla myös perinteiset uskonnolliset traditiot asettuvat ymmärrettävimmiksi, ja niihin sitoutunut vuosituhantinen viisaus aukeaa ihan eri tavalla kuin sillä tavalla irrallisena kuten niitä usein käsitellään. Teologisesta ajattelusta itseäni puhuttelee eniten juuri sellainen, joka lähtee liikkeelle maailman tilanteesta ja siitä mitä se paljastaa elämän, maailman ja olemassaolon perimmäisestä luonteesta, ja lähtee avaamaan siihen uusia näkökulmia oman ajatteluperinteensä pohjalta. Näin nähdäkseni toimii esimerkiksi Paavi Franciscus viisi vuotta sitten julkaistussa ilmastonmuutosta käsittelevässä ja integraalisen ekologian käsitettä kehittelevässä Laudato Si-kirjoituksessaan. Kuvaavaa on, että kun Laudato Si-kirjoituksen viisivuotispäivää hetki sitten juhlittiin, juhlaviikon slogan oli pohjimmiltaan metafyysinen ja systeemiteoreettinen: ”Everything is connected”.
Jos uskonnollinen tai uskonnollisen kaltainen ajattelu on todella ihmiselle tai ainakin ihmisyhteisöille niin luontaista, ettei siltä voida välttyä, olisiko kenties parempi, että pyrkisimme tietoisesti miettimään sitä mikä on uskontomme tai ”uskontomme”, ja miten sen perustelemme, kuin teeskennellä sellaista riippumatonta objektiivisuutta, johon emme kenties yhteisötasolla pysty? Kun talouden paradigma on nyt myös muuttumassa, tarvitsemme joka tapauksessa paitsi toisenlaista talousajattelua, myös maailmankuvien perusteisiin menevää pohdintaa.