Kirkon digitalisaation kolme tasoa

Lari Lohikoski12.5.2020 Lukuaika: 4 min

Kirkko on koronakriisiin vastatessaan ottanut valtavan digiloikan, niin kuin koko muukin yhteiskunta. Työtä on ryhdytty tekemään laajasti etänä, kokoukset on muutettu etäpalavereksi ja erilaisia tilaisuuksia on ryhdytty toteuttamaan verkkovälitteisesti. Digiloikan ottaminen olikin paljon kuviteltua helpompaa, kun se tapahtui välttämättömyyden pakosta siirtymällä suoraan toteutukseen, ilman että tekemistä ja kokeilemista olisi rasitettu liian raskaalla ennakkosuunnittelulla, tai että olisi ehditty pelätä virheitä ja miettiä digitalisoitumisen esteitä.

Digiloikka ei siis ole ollut pelkkä digiloikka, vaan samalla on myös loikattu uudenlaiseen tekemisen tapaan, jossa toimintaa kehitetään yksinkertaisesti kokeilemalla uudella tavalla tekemistä, ilman kohtuutonta pelkoa virheistä ja epäonnistumisista.

Samalla toimintaa digitalisoitaessa on kuitenkin herätty myös ymmärrykseen siitä, että pelkkä fyysisessä ympäristössä tapahtuvien asioiden digitalisointi ei sinällään yksin riitä, vaan digitaalisessa ympäristössä toimiminen vaatii paitsi erilaisia sisältöjä, myös toisenlaisia tapoja toimia.

Näkisinkin, että kun puhutaan kirkosta, digitalisaation voidaan ajatella tapahtuvan kolmella eri tasolla.

Ensimmäisellä digitalisaation tasolla digitaalisuutta käytetään vain välittämään fyysiseen ympäristöön suunniteltuja toimintatapoja sähköisten välineiden avulla. Digitaalisuus käsitetään kanavaksi, jota käytetään joka tapauksessa toteutettavien sisältöjen ja tapahtumien välittämiseen paikasta toiseen. Ensimmäisen tason digitalisaatiosta on kyse, kun seurakunnat striimaavat jumalanpalveluksiaan tai hartauksiaan, kun seminaareja pääsee katsomaan etänä tai kun neuvotteluhuoneessa tapahtuvaan palaveriin voi osallistua myös tietokoneella.

Toisella digitalisaation tasolla digitaalisuuden antamat mahdollisuudet alkavat vaikuttaa myös siihen, mitä asioita tehdään. Tehdään siis asioita, joita juuri digitaalisuus mahdollistaa, kuten hyödynnetään digivälineiden mahdollistamaa monimuotoista ja laajaa vuorovaikutteisuutta, käytetään digialustoja yhteiskehittelyn apuna tai tavoitellaan sellaisia yleisöjä, joita ei saavutettaisi perinteisten fyysisten kanavien kautta. Toisen asteen digitaalisuus edellyttää toimijoilta jo hieman syvempää kokemuksen kautta saavutettua digitaalisen maailman mahdollisuuksien ja toimintalogiikan ymmärtämystä, eikä siihen päästä pelkällä kurssittamisella. Siihen päästään, kun sisäistetään se, ettei digitaalisuus ole vain väline tai uusi kanava, vaan myös toisenlaisen toiminnan tavan mahdollistaja.

Monet seurakunnat ovat kirkossa jo alkaneet toimia tällä digitalisaation toisen asteen tasolla. Verkossa on toteutettu asioita, jotka eivät olisi olleet mahdollisia ilman digitaalisia välineitä, ja sähköisisiin kanaviin tehdyt toteutukset ovat selvästi tavoittaneet myös muita kuin kirkon perinteisiä kohdeyleisöjä. Verkon mahdollistama vuorovaikutteisuus on yhä ollut vähäistä, mutta senkin tarpeelle on jo alettu herätä.

Ajattelisin silti, että kirkon kannalta on myös kolmannen asteen digitalisoitumista, mutta sen suhteen kirkossa ollaan vielä melko alkutekijöissä. Kolmannen asteen digitaalisuus on sitä, kun digitaalisuus ei enää ole väline, eikä toimintatapa, vaan se ymmärretään yhdeksi ympäröivän kulttuurin keskeiseksi piirteeksi. Kolmannen asteen digitalisoitumisesta puhutaan, kun digitaalisuus ei enää vaikuta vain tekemisiimme, vaan laajamittaisesti myös ajatteluumme. Sillä, että digitaalisuus on sähköistä ja että se tapahtuu verkon välityksellä, ei enää ole niin suurta merkitystä, kuin sillä että digitaalisuuden mahdollistamana toimintaympäristö ymmärretään globaaliksi ja sähköisten kohtaamisten mahdollistama dialogisuus lähtökohdaksi. 

Aikoinaan kirjanpainotaito mahdollisti vapaamman tiedon levittämisen ja synnytti uutta ajattelua. Sen seurauksena mahdollistui niin länsimaisen tieteen ja yhteiskunnan kehitykseen voimakkaasti vaikuttanut valistus, kuin reformaatio, joka synnytti myös luterilaisen kirkon. Digitalisaation vaikutus yhteiskuntiin on vielä kirjanpainotaitoakin syvempi: tieto ei vain leviä helpommin, vaan kaikki tieto on lähtökohtaisesti kenen tahansa saatavilla, missä tahansa. Monet perinteiset auktoriteetit murtuvat, elleivät ne sitten pyri ja onnistu suojelemaan asemiaan hyväksikäyttämällä digitalisaation myös mahdollistamaa kansalaisten kontrollointia ja käsitysten manipulointia.

Kirkolle se kuitenkin merkitsee sitä, että se ei voi enää vedota vain vahvaan kulttuuriseen asemaansa ja kotipaikkaetuunsa, vaan sen on opittava toimimaan yhtenä monista katsomusmarkkinoilla tarjolla olevista vaihtoehdoista, vaikkakin usein poikkeuksellisen hyvin resursoituna sellaisena. Globaalisti digitalisoituneessa todellisuudessa omaa asemaa ei saa enää annettuna, vaan se on hankittava vuorovaikutuksessa. Sitä ei siis ansaita niinkään kovaäänisellä julistuksella, kuin kyvyllä keskusteluun ja vuorovaikutukseen – ja vuorovaikutus tarkoittaa myös kykyä ja halukkuutta vaikutetuksi tulemiseen.

Kolmannen asteen digitalisoituneena kirkko elää siellä missä ihmisetkin, fyysisen maailman ja digitaalisen todellisuuden yhdessä muodostamassa todellisuudessa, jossa ei välttämättä niinkään kaivata uskontoa harrastuksena tai palveluna, vaan jossa pikemminkin kaivataan kohtaamisia ja autenttisempia tapoja elää todeksi hyvää elämää. Ja kun ollaan digitalisoituneita tällä kolmannella asteella, sitä elämää eletään digitaalisissa ympäristöissä siinä missä fyysisessäkin, välttämättä näitä tarkemmin enää erottelematta.


blogit.evl.fi on Kirkon viestinnän tuottama blogialusta. Kirjoituksista vastaavat niiden kirjoittajat, eivätkä ne välttämättä edusta kirkon virallista kantaa.